»Minulla ei ole ystäviä, joille sanoisin jäähyväiset; asun vieraiden ihmisten luona, ja tavarani ovat pian kootut. Tulkaa kanssani, armollinen rouva… ymmärrän hienotunteisuutenne tahtoessanne lähettää minut yksinäni asuntooni, kysymättä edes osoitetta — mutta tahtoisin esiintyä vähemmin salaperäisesti edessänne, joten, ellei teitä väsytä, ajakaamme sinne yhdessä…»
»Mielihyvällä. Sanokaa kuskille minne ajaa.»
Hanna kumartui ulos ikkunasta ja ilmoitti kadun ja talon numeron.
»Te olette liian hyvä minulle», sanoi hän uudelleen istuutuessaan.
»Toivon meidän tulevan hyviksi ystäviksi», vastasi Mrs. Edgecombe hymyillen. »Onko teistä hauska matkustaa?»
»Saada matkustaa on aina ollut toivoni.»
»Silloin tulee se toivo toteutumaan. Minulla on aikomus oleskella pari vuotta matkoilla. Me tulemme matkustamaan halki Italian ja Espanjan, ehkäpä suuntaamme matkamme Kairoon, Konstantinopoliin ja Jumala tiesi minne… ja sitten minä ostan… me ostamme jossain kauniissa seudussa pienen talon ja vietämme siellä loppupäivät… ellei pikku ystäväni sitä ennen mene naimisiin.»
Hanna pudisti päätään.
»Se ei tule tapahtumaan, se on varmaa.»
»Ei sitä voi koskaan tietää.»