»Kukapa tietää?… Ehkä olemme olleet ystäviä jossain toisessa maailmassa», sanoi Ballmann miettivästi.
»Tai toisena aikakautena», vastasi Hanna nauraen.
»Mitä menneisyys meitä koskee, meillähän on tulevaisuus edessämme!»
»Te sanotte sen niin syvään huoahtaen, ikäänkuin olisitte kuolemaantuomittu.»
»Me olemme jokainen tuomitut kuolemaan kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta sitä en huokaa…»
He juttelivat vielä kauan keskenään vaihdellen puheenaiheita. Sillä välin yhtyivät heidän katseensa usein. He eivät voineet olla katsomatta toisiinsa ja ihmettelemättä, missä yhtäläisyys piili. Mutta heidän mieliinsä ei juolahtanut, että he saattoivat olla niin läheisiä.
Keskiyön aikaan vieraat lähtivät, ja molemmat naiset jäivät kahdenkesken.
»Miten paljon kello jo onkaan!» sanoi Mrs. Edgecombe koettaen peitellä haukotustaan. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi: »Scherrin tuoma herra oli hyvin miellyttävä.»
Hanna myönsi.
»Oletko väsynyt, lapsi? Menemmekö levolle?»