II.
Tämän illan oli Ewald Ballmann, itävaltalaisen maaseutukaupungin kymnaasin professori, viettänyt juhlaseurassa. Oli johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla, ja Ewaldin täytyi ottaa siihen osaa. Kotoa lähtiessään hän oli sanonut vaimolleen:
»Älä valvo minua odotellen, Hanna. En varmaankaan voi tulla aikaisin kotiin. Olet niin kalpeakin tänään; sinun on paras mennä aikaisin levolle. Vaivaako sinua jokin?»
»Ei, ei mikään… Pidä hauskaa!»
»Oh, tiedäthän, etten yleensä ole huvien ja seuraelämän suosija!»
»Tiedän, sen pahempi… hyvinkin.»
»Miksi sanot 'sen pahempi', rakas lapsi? Enhän estä sinua huvittelemasta mielin määrin. Ellen seuraakaan sinua huveihin ja kävelyille, en myöskään koskaan ole kieltänyt sinua ottamasta niihin osaa kummisi seurassa, vaikka itse asiassa en käsitä mitä huvia tuollaiset väsyttävät, tyhjänpäiväiset ja meluavat ihmisjoukot voivat tarjota. Tuntuu jo pahalta, kun täytyy ottaa hännystakki, tuo pakkoröijy ylleen. Toivoisin, että tämänpäiväinen juhla olisi ohi. Hyvästi, Hanna!»
Ewald Ballmann oli siihen aikaan kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja oli ollut kaksi vuotta naimisissa kauniin Hanna von Orfalvyn kanssa. He eivät sopineet toisilleen. Ewald oli saksalaisen kansakoulunopettajan poika, Hanna unkarilaisen aatelismiehen ja amerikkalaisen tanssijattaren tytär; Ewald oli käytökseltään yksinkertainen, ujonlainen, miltei kömpelö, umpimielinen ja harvasanainen, — Hanna viehättävä, vilkas ja voitonvarma; Ewald totinen, levollinen, työteliäs, Hanna liioiteltu, nautinnonhaluinen ja työhön tottumaton. Ewaldin sielu sai tyydytystä eksaktisista tiedoista, kuivista tutkimuksista, — Hannan mieli taas oli täynnä runoja, romaaneja ja liioiteltuja onnen utukuvia. Tämä avioliitto oli täydellinen erehdys. Yhteistä molemmille oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja kykynsä rakastaa; molemmilla oli rikkaat luonnonlahjat, mutta erilainen kasvatus ja erilaiset olosuhteet olivat antaneet heidän ymmärrykselleen ja tunteilleen aivan eri suunnan, niin etteivät heidän sielunsa koskaan voineet sulautua toisiinsa, joten he koko tämän kaksivuotisen avioliittonsa aikana olivat alati tunteneet jonkin heitä eroittavan.
Hanna oli kieltämättä saanut huonon kasvatuksen. Hänen isänsä, entinen upporikas, kevytmielinen magyari, kuoli rappiolle joutuneena pelaajana, tyttären ollessa kymmenen vuoden vanha. Hänen äitinsä, ennen niin jumaloitu tanssijatar, joka aina oli elänyt ylellisyydessä ja jonka nyt täytyi tulla toimeen pienellä eläkkeellä, ei voinut tyytyä niukkoihin oloihinsa, vaan eli siinä toivossa, että tyttärensä, joka herätti huomiota kauneudellaan, hankkisi loistavalla naimisella takaisin entiset ihanat päivät. Näistä tulevaisuuden tuumistaan hän puheli aina lapsensa kanssa; tuntimääriä hän saattoi Hannalle selvitellä, miten he järjestäisivät elämänsä tultuaan jälleen rikkaiksi ja onnellisiksi, kuten olivat olleet isän eläessä. Heidän mielissään väikkyi huikaisevan komeita satulinnoja; he suunnittelivat pukuja, joita Hannan oli käytettävä ulkomaisissa hoveissa esittelytilaisuuksissa; he kuvailivat lakeijain arki- ja juhlapukuja, erilaatuisia vaunuja, joita oli käytettävä maalla tai ajeluilla Praternilla, aarrelippaassa olevia timanttidiademeja ja mustahelmisiä kaulakoruja; suurenmoiset tanssiaiset, ihanat päivälliset, hurmaavat metsästysretket, huvittavat kylpymatkat, kaikki, kaikki kuvailtiin mitä yksityiskohtaisimmin ja niin usein, että Hanna vähitellen alkoi pitää luonnollisena kehittymistään loistavaksi kuuluisuudeksi. Tätä tuki vielä hänen aikaisin esiintyvä kauneutensa, joka hankki hänelle mielistelyjä ja rakkaudentunnustuksia jo kolmentoista vuoden iässä. Mutta äiti vartioi ankarasti tytärtään; hän ei laskenut Hannaa koskaan silmistään ja opetti hänelle aina hyvien tapojen noudattamista ja naisellista ylpeyttä. Minnie Orfalvyn mielestä Hanna oli enkeli, satuprinsessa. Hänen siveyteensä ja kunniaansa ei koskaan saanut tulla tahraa; hänen tuli saavuttaa rikkautta ja onnea, mutta ainoastaan avioliiton portin kautta, ainoastaan arvossapidettynä ja kunnioitettuna vallasnaisena.
Hannalla oli loistavat luonnonlahjat ja ainainen halu oppia ja lukea. Pianonsoittajana hän oli jo kaksitoistavuotiaana pieni taiteilija ja saavutti eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa myrskyisää suosiota. Tämä yllytti melkoisesti hänen turhamaisuuttaan; hän astui esiin ja kumarsi yleisölle voitonhymy huulillaan, sulkien katseeseensa koko salin, kuten konsanaan suosionosoituksiin tottunut primadonna. Tästä hetkestä lähtien hän katsoi olevansa oikeutettu aina saamaan osakseen huomiota. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset kadulla kääntyivät katsomaan häntä. Hänen kauneutensa olikin hämmästyttävä. Äidiltään hän oli perinyt hienon hipiän ja paksun, vaalean tukan, joka oli tuuhea ja kihara eikä, kuten vaalea verisillä yleensä, pehmeä ja sileä. Tummat, tuliset silmänsä, jalon profiilin ja komean vartalonsa hän oli perinyt isältään.