»Kas niin! Minä jo heti arvasin, että me sopisimme asiasta.»

Hän avasi pöytälaatikon ja laski rahat Hannan käteen. »Kas, tässä on sata — sataviisikymmentä kaksisataa — koko sievä summa — olen antanut narrata itseäni maksamaan liian paljon tuollaisesta mitättömästä tavarasta, jossa on arvottomia Kap-kiviä. Sen olen tehnyt vain siksi, että olette niin kaunis, hyvä neiti, ja minä luen teidät mielelläni ostajapiiriini. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta, olen alati palveluksessanne.»

Hanna ei kuunnellut häntä enää. Hän tunsi itsensä ikäänkuin pelastuneeksi ryövärien käsistä synkässä metsässä. Poikettuaan sivukadulle hän näki tyhjät vaunut, kutsui ajurin ja istuutui. »Kultaiseen Omenaan!» Tänään ei häntä haluttanut ryhtyä enää mihinkään. Se oli onnettomuuksien päivä.

»Minun täytyy rauhoittua moisesta kauhusta», hän sanoi itsekseen.
»Huomenna alotan kohtalokkaan vaelluksen.»

XIV.

Seuraavana aamupäivänä kello yhdentoista ajoissa Hanna jälleen lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän kyseli ohikulkevilta suuntaa saapuakseen oopperakortteliin, jossa hän aikoi käydä jossain teatteritoimistossa. Hänelle neuvottiin ensin Wiedenin pääkatu, joka vei suoraan Nasch-torille, mistä hän helposti löytäisi edelleen.

Mikä melu ja liike! Hanna kulki katuja muodostavien hedelmäkojujen välissä ja ihaili korkeiksi pinoiksi asetettuja syksyn antimia — rypäleitä, päärynöitä ja pähkinöitä. Sivuutettuaan Elisabet-rakennuksen hän oli jo mainitussa kaupunginosassa. Eräs virkamies neuvoi häntä hakemalleen poikkikadulle, ja kohta hän löysi talonnumeron. Talo oli kaunis, uusi ja komea; siihen johti leveä portti ja komeat raput, kuten muihinkin tämän kaupunginosan taloihin. Ensimäisen kerroksen oikeanpuoleisessa ovessa oli mustassa nimikilvessä kultakirjaimilla: »Tohtori Süssherzin teatteritoimisto.»

Ennenkuin Hanna soitti, viivähti hänen kätensä hetkisen nappulassa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Portaat eivät olleet kuitenkaan olleet korkeat tai vaivalloiset. Mutta ken joskus on kulkenut sellaisen tien armonanojana, paikanhakijana, neuvoa pyytävänä sairaana — tai astuakseen ratkaisevan askeleen, hän tietää liiankin hyvin, miltä tuntuu seisoa vielä suljetun oven takana, nousta sinne johtavia portaita. Mieluimmin kääntyisi takaisin — ainakin viivyttäisi asiaa. Epäröidään soittaa — tahdotaan hengähtää, niin levottomana ja hengästyneenähän ei sovi astua sisälle….

Hanna asettui käytävän ikkunan luo rauhoittumaan. Samassa saapui silmäänpistävän ylellisesti puettu nuori neiti. Empimättä hän soitti toimiston kelloa. Ovi avautui, ja Hanna käytti tilaisuutta hyväkseen seuraten vastatullutta. Molemmat naiset sivuuttivat etuhuoneen sekä astuivat suurenpuoleiseen saliin. Täällä otettiin ensintullut kovaäänisesti tervehtien vastaan, johon tervehdykseen hän vastasi yhtä kaikuvasti: »Jumala varjelkoon teitä, lapset!»

Huone oli konttoriksi järjestetty. Kahden suuren kirjoituspöydän ääressä, joista toinen oli aitauksentapaisen irtoseinän takana, kirjoitti monta nuorta miestä. Aitauksen edessä seisoi muutamia herroja vilkkaasti keskustellen. Eräs, hattu päässä, oli juuri poismenossa.