III.
Näihin aikoihin Ewald Ballmann vietti kuusiviikkoisen lomansa samassa kylässä. Hän oli niin rasittunut liiallisesta työstä, että lääkäri voimien palauttamiseksi määräsi hänet maalle lepäämään. Nuoren professorin tulot eivät riittäneet kylpymatkaan tai vuoristossa oleskeluun, ja siksi hän vuokrasi pienen huoneen lähimmästä kylästä, jatkaen siellä kaikessa hiljaisuudessa kasvitieteellisiä tutkimuksiaan. Hän ei ollut maailmanmies eikä mikään romanttinen haaveilija, häntä eivät juorut ja maalaiset rakkausseikkailut viehättäneet, ja kuitenkin tuli hänestä Hannan romaanin sankari.
Tähän saakka Ewald ei koskaan ollut uskaltanut liittyä naisseuraan. Hänen sydämensä oli yhtä neitseellisen puhdas kuin naapurinsakin, ehkä puhtaampikin, sillä hän ei koskaan ollut antautunut rakkaushaaveiluun. Sitä valtavammin vaikutti Hannan kauneus häneen. Tuskin kahta viikkoa sen jälkeen, kun hän ensi kerran näki tytön, hän kirjoitti jo kenraalittarelle kirjeen pyytäen neiti Orfalvya omakseen. Hän oli saanut kuulla valittunsa olevan köyhän, orvon tytön, joka ei kuulunut korkeimpaan seurapiiriin, ja siksi hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen naimatarjouksensa — hyvinvoivan professorin, jolla oli edellytykset kerran päästä yliopiston rehtoriksi, — tyydyttäisi molempia naisia.
Hanna oli puolestaan jo aikoja sitten huomannut professorin ja hänen ihailevat katseensa. Hannakin haaveili hänestä. Kalpea, kasveja keräävä oppinut — mikä mieltäkiinnittävä olento! Sitäpaitsi tämä mies riutui toivottomassa rakkaudessaan häneen… sen Hanna tiesi varsin hyvin. Professori hiipi tuntikausia heidän asuntonsa ympärillä saadakseen nähdä hänet ja lensi tulipunaiseksi huomatessaan hänen tulevan.
»Mutta miksi hänen rakkautensa pitäisi olla toivoton?» ajatteli Hanna jalomielisenä. »Jos rakastaisin, rakastaisin elinikäni.» (Hän luulotteli joka ihmistä varten olevan olemassa määrätyn rakkauden, joka yksin saattoi olla totinen ja ikuinen.) »Jos minä rakastaisin häntä, miten antautuisinkaan sydämeni valitulle, olipa hänellä sitten miten vaatimaton yhteiskunnallinen asema tahansa!… Rakastankohan minä häntä?… Miksi sydämeni tykyttää niin kovasti, nähdessäni hänet kaukaa?… Miksi hänen kuvansa seuraa minua iltaisin unien maailmaan? Miksi se aamuisin väikkyy edessäni? Onko se rakkautta?… Rakastanko todellakin?… Onko tämä kohtaloni?…»
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena Hanna istui eräänä aamuna lempipaikallaan kirsikkapuun juurella. Kummitädin ääni herätti hänet äkkiä.
»Hanna, tule huoneeseeni; tahdon puhua kanssasi.»
Hanna kiiruhti kenraalittaren jäljessä sisään. Hän astui matalaan, kodikkaaseen tupaan, joka oli kenraalittaren asuinhuoneena. Valkeita seiniä vasten erottuivat kaupungista tuodut huonekalut, kirjavat uutimet, komea ompelupöytä ja messinkinen papukaijan häkki.
»Tässä olen, Dori täti. Mistä tahdot puhua kanssani?»
Vanha rouva asettui tavalliselle paikalleen ikkunan luona olevan ompelupöydän ääreen; mutta tällä kertaa hän ei ottanut esille tavanmukaista reikäompelustaan tai virkkuutaan, vaan kääri auki kirjeen. Hänellä oli samalla kummallisen juhlallinen ilme. Hannan sydäntä kouristi; hän aavisti jotain erikoista tapahtuneen.