»Huomasin; eipä luulisi hänen niin äskettäin menettäneen sulhasensa.»
»Oi niin, Edelberg raukka! Kuolla neljä viikkoa ennen häitä…»
Hanna kuunteli. Edelberg-nimi sai hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.
»Entä miten kamala kuolema», jatkoi kreivitär, »suistua kuskipukilta!»
»Ehkä se olikin parasta Lorille; hänhän vietti kauheaa elämää, aina kaksi tai kolme suhdetta yhtaikaa tanssijattarien ja näyttelijättärien kanssa…»
»Mitä se sitten merkitsee! Hän olisi jättänyt ne kaikki ennen häitä. Jos panisi semmoisiin huomiota, niin tuskinpa voisi mennä kenenkään kanssa naimisiin. Semmoisia asioita ei pidä ottaa niin vakavasti.»
»Jumalainen Lori ei sitä ole tehnytkään, siltä ainakin näyttää, koska hän ei ensinkään sure sulhastaan. Minusta on vallan sopimatonta, että hän nyt jo tanssii, vaikka hääpäiväkin oli jo määrätty.»
Nuorten kreivitärten äiti astui huoneeseen katkaisten siten keskustelun. Kalpeana ja vavisten täytyi Hannan jälleen näytellä vaatetuksia ja pukeutua päällysvaippoihin, vastata hänelle tehtyihin kysymyksiin ja ottaa vastaan aivan samanlaisen vaipan tilaus. »Sulhanen! Sulhanen!» kaikui hänen korvissaan. — »Satakaksikymmentä guldenia, rouva kreivitär.» — »Oi, miten hänet olikaan petetty!» — »Kolmessa päivässä vaippa on valmis, armollinen kreivitär.» Ja Hanna poistui tehden nöyrän kumarruksen, mihin kukaan noista kolmesta naisesta ei vastannut.
Onneton vietti tämän jälkeen muutamia vieläkin raskaampia ja unettomampia öitä. Molempien kreivitärten puhelu oli kovasti järkyttänyt hänen mieltään. Hänestä tuntui, kuin häneltä olisi riistetty kallisarvoinen omaisuus, ja hyljätty, rikollinen nuori nainen oli jo muutenkin moraalisesti niin köyhä. Nykyistä tilaansa hän ei tahtonut ajatella. Se oli niin sisällyksetöntä; tulevaisuutta hän ajatteli vain kuolemankaihoin, ja hänen ajatuksensa askartelivat senvuoksi vain menneisyydessä. Hän ei tahtonut muistella sitä aikaa, jolloin oli vielä puhdas ja viaton, sillä sen hän oli kadottanut, ei puolisoaan, jonka hän oli pettänyt, ei kummitätiä, joka oli hänet hyljännyt; hän saattoi siis kohdistaa ajatuksensa siihen mieheen, joka oli kietonut hänet intohimoiseen rakkauteensa, kiellettyyn onneen, jonka hän jo oli saavuttamaisillaan, mutta jonka kohtalon kova käsi oli häneltä riistänyt. Ja nyt hän oli saanut tietää, että tämä intohimon lieska oli vain oikkua, vain viimeinen tapahtuma tämän elostelijan poikamies-elämässä. Kaikki hänen ainaisen rakkauden vakuutuksensa olivat pelkkää valhetta, petosta. Hanna olisi hääpäivän aattona muitta mutkitta saanut matkapassit.
Kuitenkin oli tämä tappio, vaikkei Hanna alussa ollutkaan siitä tietoinen, hänelle voitoksi. Sillä mitä hän menetti, oli vain tyhjää. Suremansa onni ja rakkaus olivat nyt syöstyt siltä jalustalta, jolle hän ne oli kohottanut; se suuri tappio, minkä kreivin äkkinäinen kuolema oli hänelle aiheuttanut, haihtui kreivittärien keskustelun johdosta; kreivi ei ollutkaan rakastanut häntä; hän ei olisikaan tehnyt häntä onnelliseksi. Vähitellen alkoi tämä ajatus rauhoittaa häntä. Jos kuvittelee joutuvansa haaksirikkoon kultalastisen laivan kanssa, niin eikö olisikin lohdullista, jos saisi tietää, että lasti onkin väärennettyä kultaa?