Hanna oli aivan hämmästynyt saadessaan osakseen näin ystävällisen kohtelun ja katsahti kiitollisena ylös. Hänen edessään seisoi miellyttävännäköinen, kaunis, noin viidenkymmenen ikäinen nainen. Mrs. Edgecombella oli lumivalkea tukka, joka oli korkealle kammattu ja jota peitti musta pitsilaite. Pitsin päät riippuivat ristissä rinnalla. Kaiken tämän keskeltä näkyivät hienopiirteiset, hyväntahtoisesti hymyilevät kasvot suurine, tummine silmineen, jotka loistivat niin ystävällisesti, että huolimatta puuttuvasta nuoruudenkukkeudesta täytyi pitää häntä kauniina.
Mrs. Edgecombe oli puhutellut häntä saksankielellä, joten Hanna — vaikka liikkeen johtaja oli lähettänyt hänet tänne juuri englanninkielentaitonsa takia — vastasi myös saksaksi:
»Kyllä, armollinen rouva; tässä ovat pitsit; ne ovat samankaltaisia kuin ne, joita te tänään kannatte.»
Hanna katsahti mitä suurimmalla ihastuksella vanhaan naiseen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt niin miellyttäviä kasvoja, jotka häntä silmäilivät ystävällisesti ja mielenkiinnolla.
»Paljonko tämä pitsi maksaa, hyvä neiti?»
»Tämä… viisikymmentä guldenia… haluaako armollinen rouva koetella peilin edessä?»
»Oh, se ei ole tarpeellista — minun iässäni ei katsota peiliin niin mielellään kuin teidän», sanoi hän nauraen ja kysyi osaaottavasti: »Miten vanha te olette?»
»Jo kahdenkymmenen ikäinen.»
»Jo? Sehän on vasta elämän alku, rakas lapsi.»
»Miten ajattelee, minä en tunne itseäni nuoreksi, sillä nuoruuteen kai kuuluu, että toivoo ja luottaa tulevaisuuteen.»