Ennenkuin Klaus Flemmingin sotilaat, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat
Tukholmaan, ennättivät linnaan, olivat raskaat portit lukitut. Eerik
itse asettui pienen linnanmiehistön etunenään ja johti puolustusta.
Mutta mitään kahakkaa tai taistelua ei syntynyt.
Joukko sotilaita ryntäsi pääovea vasten, mutta peräytyi, sillä pienellä joukollaan he eivät saaneet vahvoja muureja murretuksi.
Hetkistä myöhemmin Klaus Flemming käänsi pari kanuunaa linnanportteja kohti; mutta hän epäröi vielä, ennenkuin hän salli niiden ryhtyä tuhoavaan työhönsä. Hän lähetti linnan portille upseerin, joka kehoitti kuningasta sovinnolla antautumaan.
"Ampukaa!" huusi Eerik sotilailleen. "Ampukaa toki!"
Mutta pieni joukko seisoi ääneti katseet kääntyneinä uhkaaviin tykkeihin, eikä kukaan liikahtanut paikaltaan.
"Antaudu, kuningas Eerik!" huusi alhaalta vihollisen lähetti. "Vältä verenvuotoa; se on turhaa."
"Se on turhaa," mutisivat sotilaat.
Eerik silmäsi vielä kerran vartijajoukkoon, sitten hän hyökkäsi pois.
Neuvottomana hän palasi Kaarinan luo.
"Kaikki on kadotettua; meidän täytyy pelastautua!" huusi hän epätoivoissaan. "Tule!"
Kaarina tarrautui kuninkaaseen kiinni. "Minnekä?" kysyi hän huolissaan.
"Mitä tapahtuu?"