"Tule vain!" vaati kuningas.
"Eerik, meidän poikamme —" valitti Kaarina.
Mutta Eerik riisti hänet mukanaan.
"Tule pois! Me olemme hukassa. He ryntäävät linnaan."
Niinpä kuningas kiiruhti salaista käytävää pitkin kirkkoon yhdessä Kaarinan kanssa, joka ei enää väistynyt hänen luotaan. Kirkossa oli vielä toistaiseksi hiljaista; ovet olivat suljetut.
Mutta takaa-ajajat olivat varmaan jo huomanneet, minne Eerik oli paennut. Joukko sotilaita tunkeutui äkkiä kirkkoon, etumaisimpana päällikkö paljastetuin tikarein.
Kun Kaarina näki hänet, huusi hän tuskasta. Mutta sotilailla ei ollut aikaa kiinnittää häneen huomiota, sillä Kaarle herttua seurasi hänen kintereillään. Hän hymyili vain omituisesti astuessaan kuninkaan tielle.
Mutta Kaarle herttua kääntyi kuninkaallisen veljensä puoleen.
"Ruotsin kuninkaan Juhanan nimessä antaudu, kuningas Eerik. Kansa on puhunut; tänä hetkenä et ole enää kuningas."
Pää kumarassa, ryhdittömänä Eerik ojensi miekkansa. Hitaasti hän seurasi veljeään.