Samassa Kustaa Pietarinpoika, samainen päällikkö, joka oli ensimmäisenä tunkeutunut kirkkoon, astui Kaarinan eteen.
"Tule", kuiskasi hän, kun ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiota, "tule, minä pelastan sinut."
Pelästyen vierasta ääntä Kaarina kiiruhti kuninkaan jäljessä ja tarttui
Eerikin käsivarteen.
"Kaarina —" mutisi Eerik surumielisesti pysähtyen hetkeksi ja katsoen häneen pitkään ja hellästi.
Kaarina painautui häntä vasten.
"Tahdon seurata sinua vankilaan. En koskaan hylkää sinua, senhän olen luvannut; anna minun pitää lupaukseni! Ei, ei kukaan saa estää minua!" huusi hän ääneensä, kun Kaarle herttua teki torjuvan liikkeen. "Vain sinun kanssasi voin elää, Eerikkini; sinun tähtesi kuolen."
Eerikin kasvoille levisi ihmeellinen hymy.
"Tiesinhän sen, Kaarina," mutisi hän. "Sinä olet minulle uskollinen — sinä yksin pidät sanasi."
Kustaa Pietarinpoika seisoi syrjässä, kädet nyrkissä, huulet yhteenpuristuneina. Antamalla merkin herttualle hän kehoitti tätä eroittamaan kuningasparin toisistaan; mutta Kaarle kohautti vain olkapäitään. Sitten kaikki poistuivat kirkosta.
Ääneti kansa ja sotilaat väistyivät, kun kuningas onnettomuustoverinsa seurassa, astui hymyhuulin vankilaan.