Sotilas saattoi jälleen hengittää. Hän otti tytöltä korit ja laski ne maahan.
"Ei, ei," esteli Kaarina, "älä rupea viivyttelemään, minulla ei ole aikaa —"
"Kaarina," läähätti nuorukainen pidättäen häntä, "Kaarina, älä mene linnaan — —"
"Mitä, oletko mieletön!"
"Kuule minua, Kaarina! Lähetä joku muu viemään — minä sotamiehenä tosin en voi lähteä sinne korien kera — mutta sinun ei pidä sitä myöskään tehdä!"
"Mitä sinä ajattelet!" huudahti tyttö harmissaan, tarttui jälleen koreihinsa ja raahasi niitä edelleen, torjuen luotaan sotamiehen, joka yritti estää häntä. Onneksi oli katu hiljainen ja tyhjä eikä kukaan nähnyt tätä omituista taistelua. Kaarina kiiruhti kadun toiseen päähän päästäkseen linnanvahdin näkyviin, sillä linna oli tuskin enää kolmen minuutin päässä.
"Minäkö antaisin sinun pilata hyvät kauppani!"
Taaskin nuorukainen koetti estää häntä. Hän oli käsittämättömän epätoivoisessa mielentilassa.
"Kuulehan minua, Kaarina! Sinut päästetään kylläkin linnaan, mutta ei pois sieltä enää — —"
Kaarina nauroi, mutta nauru kuului pikemmin teennäiseltä kuin luonnolliselta. Omituinen, epäröivä tunne valtasi hänet. Kaikki oli tosiaankin kovin merkillistä.