"Miksi minua ei päästettäisi sieltä pois?" huudahti hän kuitenkin kohottaen ylpeästi päätään.
"Etkö käsitä, että kun Yrjänä Pietarinpoika itse käy sinua hakemassa, niin sen takana piilee jotakin?"
Tosiaankin — —. Kaarina hätkähti. Jos Kustaa oli oikeassa — —. Miten omituista, sehän oli naurettavaa, kukapa hänestä mitään tahtoisi? Hänetkö pidätettäisiin linnassa? Miten satumainen, merkillinen, viekoitteleva ajatus —! "Ei, hullutusta!" tuumi hän itsekseen, "miksi minä pelkäisin, mitä pahaa minulle voisi tapahtua? Kuningashan on hyvä —"
Siten, kumpikin raastaen koreja omalta puoleltaan, he olivat saapuneet linnan edustalle. Tällöin Kustaa Pietarinpojan täytyi luopua yrityksestään estää tyttöä linnaan menemästä, sillä täällä oli ihmisiä, jotka näkivät hänet, täällä oli linnanvahti, ja niin kiihoittunut kuin hän olikin, käsitti hän kuitenkin, ettei täällä sopinut väkivallalla Kaarinaa pidättää. Sitä hartaammin hän yritti vielä kerran pyytää tätä luopumaan aikeestaan, mutta kaikki oli turhaa.
Huolettomana Kaarina astui vahdin luo ja pyysi häntä näyttämään tietä linnan keittiöön. Harmissaan Kustaa Pietarinpoika peräytyi, mutta jäi sivukadulle odottamaan nähdäkseen, mitä nyt tapahtuisi.
Kun Kaarina oli vapautettu taakastaan, saatettiin hänet linnan käytävien ja portaitten kautta etuhuoneeseen, missä hänen käskettiin odottaa.
Kaarina aikoi juuri silmätä ympärilleen, kun Yrjänä Pietarinpoika astui huoneeseen. Hän tunsi nyt kuitenkin niin suurta ahdistusta, ettei uskaltanut liikahtaa paikaltaan.
Yrjänä Pietarinpoika tervehti häntä kohteliaasti, astui lähemmäksi ja otti Kaarinan kädestä paperin, johon tämä oli merkinnyt laskunsa.
"Näinkö paljon me olemme teille velkaa? Hyvä, summa maksetaan teille heti paikalla, me tarkastamme sen vain ensiksi. Ymmärrättehän — järjestyksen vuoksi. Odottakaa hetken aikaa!"
Yrjänä poistui jälleen. Kaarina ei ollut uskoa korviaan, niin toisin tämä puhutteli häntä nyt kuin aamulla torilla. Hän tunsi jälleen omituista ahdistusta. Mutta samalla hän tunsi päivän ponnistusten ja mielenliikutustensa jälkeen vähäistä heikkoutta polvissaan, niin että hänen täytyi istuutua veistoksilla koristetun penkin äärimmäiselle reunalle.