"Kaarina —" muistui äkkiä kuninkaan mieleen. "Unohdin teidät — ja te kuulitte kaikki. Sanokaa, Kaarina, hylkäisittekö tekin minut, pettäisittekö tekin minut, olisitteko tekin uskoton, jos — —? Ei, nuo silmät eivät valehtele. Anna minun katsoa sinua! Sinä olet yhtä uskollinen, sinä olet yhtä hyvä kuin kauniskin —"
Kaarina vapisi ja ajatteli kauhuissaan: kuningas on sairas, eikä hän tiennyt, tuskako vai sääli hänen kurkkuaan kuristi. Kuningas tarttui luuttuun, joka oli pöydällä koneitten parissa, ja nojautuen pöytään hän alkoi säestää itseään ja lauloi laulun rakkaudesta, kaipuusta ja kuolemasta.
Kaarina nousi ääneti pystyyn. Hän oli levoton. Yrjänä Pietarinpoikaa ei vieläkään kuulunut. Miten tässä kävisi? Täytyisikö hänen jäädä linnaan, niinkuin Kustaa oli sanonut? Mutta miksi? Minkä tähden ei kuningas käskenyt häntä pois? Miten se oli käsitettävissä? Odottikohan Kustaa vielä ulkona? Voisikohan hän antaa hänelle jonkun merkin? Tämä oli kauheaa, sillä tänne hänen oli mahdoton jäädä.
Kuningas näytti huomaavan Kaarinan levottomuuden. Laskien kädestään luutun hän sanoi: "Oletko syönyt iltaruokaa, Kaarina? Lapsi parka, kuinka saatoin sen unohtaa. No, odotahan hetkinen!"
"Minun täytyy lähteä, Majesteetti!" sai Kaarina sanotuksi.
"Niin, myöhemmin, tahtoisin vain jutella vielä kanssasi monesta asiasta, jos suostut jäämään. Tulehan katselemaan tähtiä yhdessä minun kanssani, ehkä sinä voit selittää niitä paremmin kuin minä."
Annettuaan käskyn palvelijalle, joka tuli etuhuoneeseen, kuningas veti Kaarinan mukanaan avoimen ikkunan ääreen. Alhaalla seisoi Kustaa Pietarinpoika vuoroin katsellen levottomana ylös ikkunoihin, vuoroin kävellen edestakaisin. Kun hän huomasi Kaarinan, alkoi hän kiivaasti viittailla ikkunaan ja huutaa hänelle, vaikka sanoja olikin mahdoton eroittaa. Kuningas sulki ikkunan. Ensin hän näytti harmistuvan, sitten hän hymyili.
"Kuuluuko hän teille, Kaarina?"
"Hän odottaa minua."
"Onko hän teidän rakastajanne?"