Kaarina pudisti ääneti päätään.
"No, se on hyvä. Tuolle yksinkertaiselle sotamiehelle en anna sinua myöskään, se olisi kovin sääli. Itselleni minä sinut tahdon, Kaarina! Kuuletko?"
Kaarina huudahti, sillä kuningas puristi hänen rannettaan niin kovasti, että se teki kipeää.
"Kuuletko minua, Kaarina?"
"Kuulen!" kuiskasi tyttö vavisten.
Ovet avautuivat. Katettu pöytä seisoi täynnä herkullisia ruokia kynttilöiden valossa. Viini kimmelsi kultaisissa pikareissa. Kaarina ei ollut koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista. Näky oli niin satumainen, niin huumaava, että hän joutui aivan pyörälle päästään. Kaikki entinen näytti katoavan. Kirsti-muorin tupa, kurja ruoka.
Kaikki tuo tuntui hänestä äkkiä vastenmieliseltä. Mikä vastakohta nyt täällä?
Viini kuohui tulena hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan ennen maistanut viiniä. Se teki pään raskaaksi, mutta mielen kevyeksi. Ja hän oli yksin kuninkaan kanssa. Hän näki kuninkaan kasvot kumartuneina puoleensa ja tämä hymyili. Miten kaunis kuningas oli, miten hellän rukoilevasti hänen kauniit, surulliset silmänsä katsoivat häneen! Jos uskaltaisin rakastaa häntä, ajatteli tyttö tänä hetkenä, niin voisin kuolla hänen tähtensä.
"Kaarina," kuiskasi kuningas, "voisitko rakastaa minua, Kaarina, ikuisesti rakastaa minua — minua yksin?"
Kuninkaan kasvot lähestyivät häntä, hänen huulensa koskettelivat Kaarinaa. Silloin Kaarinan pää vaipui kuninkaan rintaa vasten. Hänestä tuntui, kuin hänet kannettaisiin kauas, kuin ei todellisuutta enää olisi olemassa. Kuningas suuteli Kaarinaa, kohotti hänet istumaan, ja sitten kaikki muuttui unelmaksi. Hän saattoi vielä muistaa, että kuningas oli pyytänyt häntä laulamaan ja että hän lauloi — kaikki pienet laulunsa, joita hän osasi laulaa, kuninkaan kuunnellessa häntä.