Kun Kaarina heräsi, oli valoisa päivä. Hänen yläpuolellaan kaareutui loistovuoteen katos. Kuningas oli poissa. Vain vähitellen hän heräsi ikäänkuin syvästä unesta, vain vähitellen hän ymmärsi kaikki, käsitti, mitä Kustaa Pietarinpoika oli tarkoittanut, hänen tuskansa eilis-iltana, kun hän koetti estää Kaarinaa lähtemästä linnaan. Mutta Kaarina oli täysin rauhallinen. Kaikki entinen katosi hänen mielestään, hän tunsi vain suurta onnea, kun hänelle selvisi, että kuningas Eerik rakasti häntä ja että hän itse kuului hänelle sydämineen ja sieluineen aina ja ikuisesti sen jälkeen kuin hän tänä yönä oli tullut hänen omakseen.
Omituinen kohtalon leikki! Eilen vielä hän oli köyhä torikauppias, joka haikein mielin odotti ostajia saadakseen tavaransa myydyksi, ja tänään! Mitä tästä seuraisi? Näin tuumien Kaarina nousi vuoteeltaan, mutta hän ei ollut enää levoton. Tulevaisuus lepäsi hänen edessään kuin rikkirevitty harso, joka oli peittänyt hänen kasvojaan. Kauaksi kadonnut oli kotikylä, isän pieni talo, torikauppa. Yön aikana suomut olivat pudonneet hänen silmistään, hän oli muuttunut uudeksi ihmiseksi.
III. SOTILAS KUSTAA PIETARINPOJAN KOKEMUKSET.
Kustaa Pietarinpoika oli vihdoin poistunut vahtipaikaltaan ja kiiruhtanut vanhan Kirstin luo. Ehkäpä Kaarina oli sittenkin päässyt pois linnasta hänen huomaamattaan, ja hän tapaisi hänet Kirstin luona. Vanha vaimo ei tiennyt mitään, mutta hän ei näyttänyt myöskään kauhistuvan, kun sotamies kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Kustaa olisi tahtonut haastaa edesvastuuseen koko maailman hänelle tapahtuneen vääryyden johdosta — sillä häntä tuo vääryys ensi sijassa kohtasi. Kiihoittuneena ja onnettomana hän istui pöydän ääressä sillä välin kuin vanha vaimo vilkaisi ahnaasti tuoksuavaan, kiiltävään linnunpaistiin, jonka hän oli työntänyt nuorukaisen eteen. Häntä ei mikään muu tällä hetkellä kiinnostanut kuin kysymys, koskisiko nuori sotilas alakuloisen mielialansa vallassa herkkupalaan vai ei.
"Me emme saa enää koskaan nähdä Kaarinaa," sanoi nuorukainen. "Uskokaa minua, Kirsti muori, emme me koskaan enää saa nähdä häntä."
"No, no, älkää ottako asiaa niin raskaasti, Kustaa Pietarinpoika. Mistä te sen niin tarkoin tiedätte, ja mitä teitä Kaarina yleensä liikuttaa? Ehkäpä se ei ole niinkään suuri onnettomuus, jos hän miellyttää kuningasta!"
Epätoivoisesti puiden nyrkkiään nuorukainen hypähti pystyyn.
"Vai ei onnettomuus —?" nauroi hän synkästi. "Mutta minä — minä olen kadottanut hänet!"
Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja syöksyi ulos, ja vanha vaimo kävi keventynein mielin istumaan paistetun linnun ääreen ja pisti sen suuhunsa.
Kustaa Pietarinpoika samoili kaiken yötä pitkin katuja, milloin kiertäen linnan, milloin vahtituvan ympärillä, missä hänen olisi ollut määrä olla. Hän vilkuili tovereitaan, peläten, että he etsivät häntä, mutta ei uskaltanut mennä heidän luokseen. Hän nukkui eräässä porttiholvissa, kunnes aamu koitti. Sitten hän hiipi ulos äsken avatusta kaupungin portista. Hänen päämääränään oli Kaarinan kylä, sinne hän aikoi kulkea; ehkäpä hänen onnistaisi löytää tämä sieltä. Mutta matkan varrella väsymys voitti hänet ja syrjässä maantiestä varjoisassa metsikössä, hän heittäytyi pitkäkseen ja nukkui useita tunteja. Niinpä hän saapui vasta myöhään iltapäivällä Medelpladiin. Kaarina ei ollut siellä, mutta hän huomasi sittenkin, että talossa oli jo tapahtunut muutos. Talon isäntä astui topakkana häntä vastaan, kysyi mitä hän halusi ja mielettömänä ilosta näytti hänelle kukkaroa, joka oli täynnä hopeaguldeneja. Lähetti oli tuonut ne linnasta ilmoittaen, että Kaarina oli otettu prinsessa Elisabetin palvelukseen.