Sotamies naurahti ääneensä ja oli vähällä heittää kukkaron miehen kädestä lattialle.
"Vai prinsessan palvelukseen! Haa, tiedättekö, mitä se merkitsee, isäntä?"
Isännän pienet porsaansilmät vilkkuivat tyytyväisinä ja hän puristi hellästi aarrettaan rintaansa vasten.
"Ehkäpä se merkitsee, että hätäpäivät meiltä nyt loppuvat. Kuules, äiti, mitä sinä arvelet? Jos Kaarinan käy hyvin, niin eiköhän meidänkin käy silloin hyvin."
"Lurjus!" kiristi Kustaa Pietarinpoika hampaitaan halveksivasti ja pui isännälle nyrkkiä.
"Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kaarinan äiti, joka tulla laahusteli tupaan. "Mitä tämä asia häneen koskee? Onhan meitä kohdannut suuri kunnia ja onni. Mene tiehesi, mies, vai tahdotko, että annamme sinut kuninkaalle ilmi, koska uhkailet meitä?"
Sotilas naurahti hurjasti kuin mielisairas ja kiiruhti pois talosta samoillen yksin pitkin peltoja.
Hän kuljeskeli ulkona, kunnes yö ja kokonainen päivä olivat kuluneet loppuun. Sitten hän alkoi tuumia mitä tehdä. Kaupunkiin hän ei halunnut palata. Kaarinan hän oli kadottanut, palveluksestaan hän oli karannut — mitäpä tekemistä hänellä olisi enää Tukholmassa? Koko elämä siellä oli hänelle vastenmielistä ja kiihoittaisi vain hänen mieltään hulluuteen saakka.
Niinpä hän kuljeskeli maaseudulla kuukausimääriä, kunnes hänen vähäiset varansa olivat lopussa, parhaat vaatekappaleet myydyt eikä hän voinut kerjäämällä enää elättää henkeään köyhässä maassa. Hädän ja nälän pahoittamalla hän alkoi silloin ajatella uutta elämää.
Kauan hän täten oli samoillut pitkin maata, mutta vihdoinkin hän sattui tulemaan Tukholman lähistöille. Oli kylmä, kirkas päivä. Kaukana, laskevan auringon valossa hän näki kaupungin tornien ja sataman häämöittävän. Kustaa Pietarinpoika pysähtyi ja katseli kauan aikaa kaukaista kaupunkia. Hänen sydämensä sykki — hän muisti Kaarinaa ja miten lähellä tätä hän jälleen oli.