"Jonakuna päivänä hänkin saa matkapassit, niinkuin kaikki muut. Tämä juttu voi kestää hiukan kauemmin kuin tavallisesti, eikä kukaan muu ole saanut vielä Gripsholmassa asua, mutta siitä kansa voi olla huoleti, kaikki kestää vain aikansa."
"Älä sano sitä, tällä kertaa asiat ovat toisin. Kaarina Maununtyttären vuoksi on kuningas karkoittanut kaikki muut; hän yksin hallitsee kuningasta. Joka kerta kun kuningas näinä sota-aikoina kävi Tukholmassa, kävi hän siellä vain Kaarinan vuoksi. Ei kukaan hänen rakastajattaristaan ole vielä ollut näin korkeassa asemassa. Tahtoisinpa nähdä huomenna miltä hän näyttää, kun vangitut tanskalaiset kulkevat hänen ohitseen. Sanotaan, että torille on rakennettu lava ja istuin vartavasten hänelle."
"Se, joka seisoo korkealla, putoaa syvälle."
"Mutta milloin? Kaikella on aikansa, sanotte te, mutta ei aina ole helppo korjata sitä, mikä sinä aikana tapahtuu. Minä sanon teille, Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär tulevat olemaan kuninkaan vallan koetuskiviä, ja heidän tähtensä kuningas vielä kaatuu, jollei hän ymmärrä ajoissa luopua heistä."
Miehet vaikenivat.
Kustaa Pietarinpoika, jonka ruumiin läpi toinen väristys toisensa jälkeen oli kulkenut, oli jo aikoja sitten kääntynyt pois voidakseen salata mielenliikutuksensa. Mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ajomiehet tekivät vihdoin lähtöä, isäntä meni heidän kanssaan ulos, ja kuormat lähtivät liikkeelle. Vähitellen pyörien ratina vaimeni etäisyyteen.
Hetkeä myöhemmin isäntä tuli tupaan ja alkoi korjata aterian jätteitä pöydästä. Emäntäkin astui huoneeseen, istahti uunin luo, jossa pari puuta kyti, ja alkoi sitten työskennellä himmeän öljylampun valossa, jonka hän oli sytyttänyt. Kustaa Pietarinpoika ei jaksanut kestää tätä hiljaisuutta sen kauemmin. Hän nousi hitaasti ja kiinnitti katseensa isäntään.
"Kuka tuo Kaarina Maununtytär on?" kysyi hän vihdoin.
"Ettekö te sitä tiedä? Ettekö te ole hänestä kuullut?" kysyivät molemmat toiset hämmästyneinä.
"En ole käynyt pitkään aikaan Tukholmassa."