Tyttö hymyili, miehen tarttuessa lintuihin, jotka hän myhäillen pisti laukkuunsa. Samalla hän tarttui Kaarinan käteen ja puristi sitä hellästi.
"Menehän jo!" vastusteli tyttö. "Tuolla kadunkulmassa seisoo taaskin musta mies tarkastellen meitä. Lyön vetoa, että hän on seisonut siellä jo hyvän aikaa."
"Mikä musta mies?" kysyi sotilas.
"Älä katso sinne! Ehkäpä hänen toimenaan on pitää silmällä teitä sotilaita. Jo viime kerralla hän hiipi täällä paikasta toiseen."
"Ei meitä sotilaita kukaan täällä pidä silmällä," arveli Kustaa Pietarinpoika päätään pudistaen. "En minä ainakaan ole kuullut mitään sellaista."
"Mutta jos nyt sanon sinulle, että näin hänet vastikään kuninkaan rinnalla? Silloin kun kuningas ratsasti tästä ohi pari viikkoa sitten, oli tuo mies hänen seurueessansa."
Sotilas katseli kulmakarvat rypyssä outoa miestä, joka mustaan viittaan kietoutuneena seisoi kadunkulmassa, toria vastapäätä.
"Voisikohan tuo olla Yrjänä Pietarinpoika?"
"Kuka on Yrjänä Pietarinpoika?" kysyi Kaarina.
"Etkö sinä sitä tiedä? Etkö ole kuullut Yrjänä Pietarinpojasta, tuosta kehnosta, kunnianhimoisesta miehestä, joka on huonon naisen poika, mutta jonka kuningas on ottanut armoihinsa, kallistaa korvansa hänen neuvoilleen ja aikoo korottaa hänet ministerikseen, niinkuin sitä sanotaan?"