Mutisten vuoroin kirouksia, vuoroin rukouksia, hän kulki horjuen eteenpäin tuskan ja epätoivon kiiruhtaessa hänen askeleitaan, ikäänkuin kokonainen armeija olisi ollut hänen kintereillään. Väliin hän huusi ääneensä ja peräytyi. Mutta vaistomaisesti hän löysi tien, tietämättä miten. Sisäinen voima kuljetti häntä eteenpäin, riisti hänet maasta jaloilleen ja pakoitti hänet jatkamaan matkaa.
Ja vihdoin, vihdoin, päivän ensi sarastuksessa hän näki edessään mökin, johon hän pyrki. Rauhallisena ja äänettömänä se seisoi siinä ikäänkuin kutsuen häntä luokseen. Hän kohotti käsivartensa taivasta kohti ja purskahtaen itkuun hän lähestyi horjuvin askelin mökkiä, mutta yön kauhujen ja ponnistusten lannistamalla hän kaatui tajuttomana kynnykselle.
IV. TUHAN ALLA KYTEVIÄ KIPINÖITÄ.
Kuningas Eerik oli istunut jälleen sydänyöhön saakka salaisessa työkammiossaan ja tiedustellut tulevaisuutta tähdiltä. Yrjänä Pietarinpoika oli ollut hänen luonaan ja jutellut kauan hänen kanssaan, mutta oli nyt jo poistunut.
Kuningas siirsi syrjään karttansa ja koneensa. Hajamielisenä hän kulki edestakaisin, pysähtyi usein, tuijotti eteensä ja alkoi taas nopeasti kävellä huoneessa.
Hän oli muuttunut viime vuosien kuluessa. Hänen rauhallinen lempeytensä oli muuttunut synkäksi levottomuudeksi ja epävarmuudeksi. Hänen otsallaan olivat synkät pilvet, hänen silmissään levoton loiste. Koko hänen olentonsa ilmaisi osittain epävarmuutta ja haluttomuutta, osittain kiihkoa, väkivaltaa ja kovuutta. Hän kärsi itsekin näistä mielenmuutoksista, ollessaan vuoroin kiihkeä, vuoroin alakuloinen. Huoaten hän istahti raskaasti nojatuoliinsa ja vaipui syviin mietteihinsä.
Tähdet, samoinkuin Yrjänä Pietarinpojankin tuomat uutiset, eivät ennustaneet hyvää. Tanskalaiset olivat jälleen voittaneet — niinkuin joka kerta ennenkin sen jälkeen kuin he, jouduttuaan tappiolle onnettomassa meritaistelussa, olivat siirtäneet sodan mantereelle. Joukot kerääntyivät nyt ratkaisevaan taisteluun, Svarteröhön, ja Yrjänä Pietarinpoika arveli, että kuninkaan läsnäolo siellä olisi välttämätön. Hänen olisi siis pakko jättää Kaarina yksin Gripsholmaan.
Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, eikä edes pahinkaan. Raskaammat olivat ne tiedot, joita Yrjänä Pietarinpoika oli kertonut aateliston toimista. Sen jälkeen kuin herttua Juhana oli vangittu, oli tyytymättömyys tullut yhä julkisemmaksi. Yhä kovemmaksi muuttui Juhanan puoluelaisten painostus saada herttua vapautetuksi. Kuningas tunsi harmikseen, että hänen oli pakko jonakin päivänä alistua. Niinpä piti ainakin keksiä keino, jonka avulla pitää vastustajat paraiten aisoissa.
Kuningas Eerik hyppäsi pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin. Vielä hän luotti valtaansa, vielä hän kykeni hallitsemaan tilannetta. Mutta ettei enää Stureihinkaan ollut luottamista, niinkuin Yrjänä Pietarinpoika oli väittänyt, tuohon mahtavaan sukuun, joka oli pitänyt kuninkaan puolia hänen ja hänen veljiensä välisessä testamenttiriidassa, se seikka oli suuresti järkyttänyt nuoren kuninkaan sisäistä tasapainoa.
"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, rakkaimpani luopuvat minusta!" tuumi hän synkkänä.