Aatelisto oli salaisen kiihkon vallassa. Mutta ei tapahtunut mitään sellaista, jota ihmiset näyttivät odottavan. Kuningas oli lähtenyt sotajoukkonsa luo ollakseen läsnä taisteluissa, joita tänä vuonna käytiin erikoisen ankarasti.
Kuukausimääriä kesti sotaa Ruotsin kärsiessä suuria tappioita, mutta sota ei silti loppunut vielä.
Tätä sotaa, joka tuotti maalle niin paljon turmiota, pidettiin yhä enemmän raskaana onnettomuutena. Se maksoi maalle paljon ihmisuhreja ja hävitti varallisuuden ja kaiken lisäksi ruotsalaiset hoitivat asioitaan huolimattomasti. Usein kuningas, jotta hänen ei olisi tarvinnut riistäytyä pois Kaarinan sylistä, heittäytyi kuukausimääriksi aivan huolettomaksi, ei ottanut edes varteen rauhanteon mahdollisuuksia, koska hän arveli, että epäedulliset rauhanehdot häpäisisivät hänen kunniaansa.
Mutta kaikkialla, yksin aatelistonkin parissa, toivottiin rauhaa, joka tekisi lopun hyödyttömästä sodasta.
Tyytymättömyys ja masennus oli kaikkialla vallalla. Suurimmassa määrässä viha kohdistui Yrjänä Pietarinpoikaan, ainoaan, jota Eerik sieti lähellään ja joka ei päästänyt ketään muuta kuninkaan luo. Niinpä maata hallittiin kuulematta kenenkään muun valtaistuimen lähellä olevan miehen neuvoa tai mieltä.
Tavaton itsepäisyys esti kuningasta näkemästä asioita todelliselta kannalta. Hän kulki omia, onnettomia teitään, ei kiinnittänyt huomiota rauhantoiveihin ja neuvotteli yksin Yrjänä Pietarinpojan kanssa, jonka vaikutus kuninkaaseen näytti käyvän yhä vahingollisemmaksi, sillä hänen niskoilleen pantiin useita väkivallantekoja, joihin kuningas oli tehnyt itsensä syypääksi.
Svarterån taistelun häviön jälkeen Eerik palasi Tukholmaan. Hän antoi päälliköiden koota joukot ja varustaa ne uusiin hyökkäyksiin, mutta itse hän sillä välin vetäytyi Gripsholmaan unohtaakseen Kaarinan sylissä kaikki sota- ja hallitushuolet.
Tukholmassa vanha kreivi Svante Sture yritti päästä kuninkaan puheille. Mutta joko Eerikillä oli kiire tai hän ei hallitsija-ylpeydessään halunnut ruveta keskusteluihin — joka tapauksessa hän ei ottanut kreiviä vastaan, vaan läksi melkein suoraa päätä Gripsholmaan. Hän tiedusteli vain Nils Sturea, joka ei vielä ollut palannut Lothringenista ja josta ei myöskään ollut saatu mitään tietoja. Kuningas ei sanonut sanaakaan tämän johdosta, hän näytti vain epäröivältä. Taaskin kaikki tuumivat salaisen jännitettyinä, mitä Kaarinan suhteen nyt tapahtuisi; mutta ei tapahtunut mitään. Kuningas näytti kaikessa rauhassa odottavan Nils Sturen paluuta.
Talven hän vietti osittain Gripsholmassa, osittain pääkaupungissa. Kaiket yöt hän kysyi tähdiltä neuvoa tulevaisuudestaan, ja Kaarinan piti jälleen laulullaan viihdyttää sitä levottomuutta, minkä tämä salaperäinen kaksinpuhelu tähtien kanssa herätti hänen mielessään. Mutta yhä omituisemmaksi kuninkaan mielentila muuttui, yhä enemmän hänen toimintahalunsa ja päätösvoimansa lamautui, yhä kaameammin riehui hänen sielussaan tuo synkkä voima, Vaasa-suvun raskas perintö, ja vain suurella vaivalla voitiin karkoittaa pilvet hänen otsaltaan.
Tämä aika oli kaamea ja painostava Kaarina Maununtyttärellekin. Hän pelkäsi Eerikin puolesta, milloin tämä oli poissa, ja hän koetti voittaa kaikki tuskansa saadakseen hänet hilpeälle mielelle, milloin hän oli hänen luonaan.