Pian jotkut hänen seuralaisistaan jäivät jonkun tekosyyn nojalla jälkeen, toiset poistuivat eivätkä palanneet enää, ja kun hän saapui Upsalaan, olivat kaikki hyljänneet hänet. Yksin hänen hevosensakin oli uupunut kesken.
Yksin ja jalkasin täytyi hänen kävellä kaupunkiin, missä ei kukaan muu ollut häntä vastassa kuin piispa ja valtiokansleri.
Omituinen muutos oli Eerikissä tapahtunut tällä matkalla. Kaikesta päättäen hänen uskollisimmatkin palvelijansa olivat odottaneet asioiden kääntyvän uudelle tolalle Upsalassa.
Ennenkuin tutkimusta ennätettiin edes aloittaa, vakuutti kuningas, ettei mikään vaara uhannut Stureja. Tämä tieto sai laukeamaan jännityksen, joka painosti kaikkia.
Vanha Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat hänen korkeimmista liittolaisistaan olivat vartioituina linnassa, kuninkaan kanssa saman katon alla. Jotkut harvat uskolliset miehet olivat jälleen liittyneet kuninkaaseen, mutta yhä vielä mieliala oli kaamea. Eerikistä oli epämieluista viipyä salaliittolaisten läheisyydessä. Kärsimättömänä hän odotti Yrjänä Pietarinpojan ja Kaarinan tuloa.
Keskellä yötä hän heräsi raskaiden unien häiritsemänä. Hän kuunteli pimeässä — kaikki oli hiljaista. Mutta tuska, jonka unet olivat nostattaneet, raateli häntä yhä.
Hän nousi ja tarkasteli tähtiä kunnes päivä alkoi sarastaa ja viimeinenkin taivaantuli sammui. Hän kuunteli yhä edelleen jännittyneenä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin hirsien narinaa ja pesäänsä rakentavan lintuparin siipien suhinaa. Mutta joka kerta kuningas hätkähti ja hänen kätensä tavoitteli tikaria, joka oli kätkettynä hänen vaatteittensa laskoksiin.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä, avasi oven ja kutsui palvelijan huoneeseen. Kalpeana ja pelokkaana kuningas seisoi miehen edessä, joka kaikesta päättäen oli uskollinen toimessaan.
"Kuulitko mitään?"
"En ole kuullut mitään, kuningas."