"Etkö yölläkään kuullut mitään? Siinä tapauksessa olet nukkunut. Onko
Yrjänä Pietarinpoika jo saapunut?"
"Ei, herra."
Kuningas vapisi.
"Miten kauan hän antaa minun odottaa! Kaarina —! Siinäkin — kaikkialla vain petosta!" Hän suori vartaloaan. "Sinä olet uskollinen, käy kutsumassa päällikköä, hae ystäväni tänne! Tahdon lähteä Flötsundiin, haluan pois täältä, täällä olen vihollisten ympäröimänä."
Pian sen jälkeen kuningas Eerik poistui linnasta muutamien seuralaistensa kanssa. Kaikki kulkivat jalan. Se oli hiljainen, nopea, miltei kaamea kulkue.
Kuningas astui yksin joukon etunenässä, ikäänkuin näkymättömät voimat olisivat ajaneet häntä takaa. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät ja vähä väliä ne värähtelivät omituisesti.
Vihdoin, kuljettuaan tuntimääriä, hän pysähtyi ja viittasi päällikön luokseen.
"Tiedätkö, ketkä jäivät linnaan?"
"Ainoastaan vangitut, Majesteetti."
Hetken aikaa kuningas oli vaiti; hän näytti tuumivan. Sitten hän veti takkinsa taskusta repeentyneen pergamenttilehden, silmäili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten kiivaalla kädenliikkeellä päällikölle.