Hän ratsasti nopeasti, päivä kallistui jo iltaan, rajuilmaa ennustavat pilvet pimittivät taivaan ja tie kulki peninkulmamääriä metsien halki. Hevoset vainusivat vaaraa, hikipisarat satulan alla muuttuivat vaahdoksi.
Yrjänä Pietarinpoika hillitsi vihdoin kovaa vauhtiaan; metsä harveni, tie muuttui valoisammaksi ja leveämmäksi.
"Tänään me tuskin kuitenkaan voimme enää palata," sanoi hän seuralaiselleen, jonka hän salli ratsastaa rinnalleen. "On jo myöhä ja nouseva rajuilma viivyttää aikeitamme. Ei huolita pitää kovaa kiirettä."
He antoivat hevosten hetken aikaa astua käymäjalkaa kunnes saapuivat taas metsään.
Äkkiä Yrjänä Pietarinpoika pysähtyi. Tien vieressä, metsänreunassa, miltei kuusten oksien peitossa, istui sotilaspukuun puettu mies hevosen selässä, pistooli kädessä ja toinen satulanhihnassa.
Vaistomaisesti Yrjänä Pietarinpoika tarttui aseeseensa ja käänsi hevosensa. Toinen vetäytyi syvemmälle kuusten taakse; samalla hän viittasi uhkaavasti kädellään.
Epäröiden Yrjänä Pietarinpoika odotti.
"Tarkoittikohan tuo meitä?" mutisi hän.
"Näyttää siltä. Pitäisi tarkastaa miestä lähemmin, kuka tietää, mitä hän tahtoo."
"Ehkäpä hän väijyi meitä."