"Eteenpäin siis Jumalan nimessä."
Epäröiden he jatkoivat matkaa palaten vähitellen taas raviinsa.
Äkkiä samainen mies ajaa karautti metsiköstä esille ja omituisesti nauraen kiiti Yrjänä Pietarinpojan ohitse kadoten tien toiselle puolelle.
Tuntui kuin metsässä olisi kummitellut.
Yrjänä Pietarinpoika oli nähnyt vain miehen kasvot. Ne olivat hänelle tutut. Häntä kammotti.
Juuri vuosi oli kulunut siitä, kun hän kuninkaan käskystä oli antanut hukuttaa Kaarinan entisen rakastetun. Mutta tuolla miehellä oli hukkuneen vänrikin kasvot.
Ratsastivatko kuolleet kostonhaluisina murhaajiensa tiellä? Silloin monet muutkin olisivat voineet siinä ratsastaa. Vai eikö hän ollut kuollut? Elikö tuo ihminen, jonka olisi pitänyt olla kuollut?
Yrjänä Pietarinpojan teki nyt miltei mieli lähteä ajamaan takaa kummitusta. Hän ei pelännyt tätä enää; hän käänsi hevosensa ja ratsasti toisen jälkeen. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli vain tahtonut näyttäytyä vastustajalleen ja kummituksena peloitella häntä. Hän ei halunnut antautua tämän kanssa taisteluun.
Hän oli kauan sitten kadonnut metsän varjoon.
Molemmat ratsumiehet olivat eksyneet kauaksi tieltä; vaivalla he löysivät taas takaisin. Vasta myöhään illalla he saapuivat Gripsholmaan.