Yrjänä Pietarinpoika odotti eteissalissa Kaarina Maununtytärtä, joka levottomasta unesta herättyään ilmestyi kalpeana hänen luokseen.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Kaarina säikähtäen.
"Ei, ei, rauhoittukaa. Jos olisin tiennyt, että olitte jo nukkumassa, niin en olisi pelästyttänyt teitä. Suokaa anteeksi! Mutta kuningas ikävöi teitä, ja niinpä tulin pyytämään, että seuraisitte minun mukanani Tukholmaan."
"Täytyykö minun vielä tänä iltana lähteä liikkeelle?" kysyi Kaarina väsyneesti. "Olen valmis milloin hyvänsä lähtemään, senhän te tiedätte —"
Yrjänä Pietarinpoika huomasi, että Kaarina oli väsynyt ja raskasmielinen sekä kaipasi unta.
"Älkää riistäkö itseltänne yölepoa," sanoi hän. "Yö on muutenkin epäedullinen. Mutta jos teille sopii, niin lähdemme huomen-aamulla liikkeelle."
"Miten varhain vain haluatte. Virvoitelkaa nyt itseänne, mutta antakaa anteeksi, jos poistun, olen kovin väsynyt. — Kunpa ei kuninkaalle vaan mitään tapahtuisi."
Yrjänä Pietarinpoika katsoi hänen jälkeensä. Kaarina näytti toiselta kuin ennen. Kaikkialla vallitsi omituinen, painostava mieliala, ikäänkuin salainen aavistus uhkaavasta vaarasta. Aika oli raskas ja repivä, yksin Gripsholman, tuon onnen turvapaikan yli oli se heittänyt synkät varjonsa.
Yrjänä Pietarinpoika tiedusteli linnanväeltä, oliko kukaan viime aikoina nähnyt vänrikkiä näillä seuduin ja olisiko ehkä hänen ilmestymisensä ollut syynä Kaarinan levottomuuteen.
Mutta siltä ei näyttänyt; ei kukaan ollut nähnyt salaperäistä kummitusta.