Hetkeen ei Yrjänä Pietarinpoika saanut sanaa suustaan; kauhusta jähmettyneenä hän tuijotti eteensä.
"Mahdotonta," sanoi hän, "minkä vuoksi?"
"Sitä ei kukaan tiedä; ei mitään syytä mainittu. Kuningas kuuluu tulleen mielenvikaiseksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Matkalla Flötsundiin hän erosi seuralaisistaan ja katosi metsään."
"Mitä sinä sanot?" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.
"Niin väitetään," lisäsi sotamies nopeasti. "Jotkut kuninkaan seuralaisista ovat palanneet Upsalaan apua hakemaan, toiset etsivät häntä yhä."
Yrjänä Pietarinpoika oli koettanut pidättää Kaarinaa kauempana, jotta hän ei kuulisi koko totuutta, mutta hän oli sittenkin tunkeutunut lähemmäksi.
Kuultuaan tämän kauhean sanoman hän tuskasta huutaen vaipui maahan.
Yrjänä Pietarinpoika laski hänet sammalelle makaamaan. Hän hieroi hänen kasvojaan hyvänhajuisella vedellä ja Kaarina virkosi vähitellen.
Samalla hänen mieleensä palasivat kauheat tapahtumat ikäänkuin kaukaisena kaikuna.
"Eerik — oi, Eerikkini!" kuiskasi hän. "Kaikki on nyt lopussa."