Väen joukossa liikkui myös muudan mies, kaupunkilainen herraspuku päällä ja nauha napinlävessä: se oli ylirakennusneuvos Severin, joka, tarkastusmatkallaan näillä seuduin, oli tullut vanhempaansa, Brosin ja Monin, haudalla käymään. Hänen sisaruksensa sukulaisineen häärivät hänen ympärillään jollakin kunnioituksella, ja hartaus oli melkein kokonaan haihtunut ja kaikkien huomio kiinnitetty tähän herraan.
Amrei katseli häntä myöskin ja kysäsi Korppi-Sakarilta: "Onkos tuo häävieraita?"
— "Kuka niin?"
— "Hänellä kun on nauha napinlävessä".
Korppi-Sakarilla ei ollut aikaa vastata, hän riensi kiiruimman kaupassa erääsen väkijoukkoon kertomaan, kuinka tuhmasti tuo lapsi tuolla oli lausunut. Ja keskellä hautoja kajahti kova nauru tuommoiselle tuhmuudelle. Uudistalokkaan vaimo vaan sanoi: "Minustapa tuo ei ole niinkään typerästi sanottu. Tuo nauha on tosin kunnianmerkki Severinillä, olkoon vaan; kummaa tuo kumminkin on, että hän hautausmaalla koreilee sillä, hautausmaalla, jossa kyllä näkee, mitä meistä jokaisesta tulee, kannettakoon elämässä pukua joko silkistä taikkapa piikkokankaasta. Se minua jo pisti vihakseni, että hän oli nauhoineen kirkossa; tuommoiset kapineet ovat pantavat pois, ennenkuin menee kirkkoon, ja sitä enemmän kuin hautausmaalle lähtee".
Tieto pikku Amrein kysymyksestä lienee tullut vihdoin Severininkin korviin, sillä hän näkyi äkkiä panevan nuttunsa kiinni ja samassa hän nyykäytti päätään lapselle. Nyt kuului hän kysyvän, kuka tuo lapsi oli, ja tuskin oli hän vastauksen kuullut, niin riensi hän lasten luokse vereksille haudoille ja sanoi Amreille: "Tules tänne, lapseni, avaapas kätesi, minä annan sulle tämän kultarahan lahjaksi; osta sillä, mitä tarvitset".
Lapsi tuijotti siihen eikä vastannut mitään. Ja tuskin oli Severin kääntänyt selkänsä, niin huusi hän puoli-ääneensä hänen jälkeensä: "Min'en ota mitään lahjaksi", ja viskasi samassa kultarahan hänen peräänsä. Useat, tämän nähtyään, tulivat Amrein luokse ja toruivat häntä kovasti ja kun olivat jo vähällä kohdella häntä pahoin, niin pelasti hänet raakain ihmisten käsistä taaskin uudistalokkaan emäntä, joka jo kerran oli sanoillaan häntä puolustanut. Vaan vaatipa hänkin, että Amrei kiiruhtaisi Severiniä kiittämään; mutta Amrei ei vastannut mihinkään: hän ei liikahtanut paikaltaan, ja niinpä hänen suojelijattarensakin jätti hänet. Töin tuskin löydettiin kultaraha maasta, ja läsnäoleva kunnanneuvos otti sen oitis talteen, antaaksensa sen lasten holhojalle.
Tämä tapaus saattoi pikku Amrein outoon huutoon kylässä. Ihmiset puhuivat, että vaikk'ei hän ole ollut vasta kuin moniaan päivän mustan Marannan luona, niin on hänellä jo kaikki eukon tavat ja temput. Ihmettä ihmeempänä pidettiin, että niin köyhäin vanhempain lapsi saattaa olla niin ylpeä, ja kun hänelle muistutettiin tästä joka paikassa, niin silloin hän vasta siihen oikein perehtyikin, ja nuoressa lapsen sielussa nousi uhka, säilyttääkseen ylpeyttään yhä enemmän. Musta Maranna koetti puolestaan parastansa hänkin, tätä mielialaa pysyttääkseen, sillä hän sanoi: "Köyhällä ei voi sen suurempaa onnea olla, kuin että häntä pidetään ylpeänä; se se estää jokaisen polkemasta häntä ja vaatimasta vielä kiitoksia siitä".
Talvis-aikaan kävi Amrei usein Korppi-Sakarin luona ja erittäinkin kuuli mielellään hänen viulun soittoansa. Kerranpa Korppi-Sakari oikein suuresti kiittikin häntä: "Sin'et ole tuhma", sillä Amrei oli pitkän soittamisen jälkeen sanonut: "Merkillistä, mitenkä tuo viulu saattaa niin kauan pidättää hengitystään, sitä en minä voi tehdä". Ja kun kotona hiljaisina talviöinä musta Maranna kertoeli säihkyviä ja peloittavia noitasatuja, silloin sanoi Amrei usein, syvään huo'aten, kun satu oli loppunut: "Voi Maranna, nyt mun täytyy hengäistä; sen aikaa kuin te juttelitte, täytyi minun pidättää hengitystäni".
Eikö tuo ollut merkki syvästä imeytymisestä kaikkiin seikkoihin ja kumminkin taaskin osoite niiden vapaasta huomaamisesta ja erittäinkin omasta suhteesta siinä?