— "Sitä ei teidän huoli tietää, osaatte te itsekin antaa minulle oikean nimeni".
— "Kas tuota! No. olkoon menneeksi: tule tänne, miniä! Kelpaakos se nimi?"
Ja vastaukseksi riensi Amrei hänen luokseen.
— "Ja minua, minua ei kysytä ollenkaan!" torui äiti onnellisuuden tunteissa, ja ukko se oli tullut varsin leikilliseksi pelkästä ilosta. Hän otti Amreita kädestä kiinni ja kysyi, papin tapaa matkien:
— "Minä kysyn teiltä, kunnioitettava Kordula Katarina, jota rusthollin emännäksi sanotaan: tahdotteko ottaa tämän" — hän kysäsi tytöltä — "mikäs sinun ristimänimesi onkaan?"
— "Amrei!"
Ja ukko jatkoi samalla äänellä: "Tahdotteko ottaa tämän Josenhansin Amrein Haldenbrunnista miniäksenne, ei suoda hänelle suun vuoroa, niinkuin teette miehellennekin, vaan syöttää häntä huonosti, torua, sortaa ja mitä muuta kotoiseen kovistukseen tulee?"
Ukko oli kuin houkka, aivan kummallisesti oli hän muuttunut, ja sillä välin kuin Amrein riippui äidin kaulassa eikä tahtonut siitä ensinkään irroittua, löi ukko sauvallaan pöytään ja huusi: "Missäs se kelvoton poika viipyykään? Sitä poikaa! Lähettää morsiamensa tänne meidän niskoillemme ja itse kulkee maita mantereita? Onko tuommoista ennen kuultu?"
Nyt irroittihe Amrei ja sanoi, että hevospoika tai joku toinen olisi paikalla lähetettävä myllylle, siellä muka Johannes odottelee.
Isä arveli, että hänen pitää antaa istua siellä vielä vähintäkin kolme tuntia rangaistukseksi siitä, että hän pelkurina oli piiloittainut hameiden taakse; ja muutoinkaan ei häntä täällä vielä ensinkään tarvita, sillä kun hän tulee, niin ei ukolla enää ole morsiamen kanssa mitään tekemistä, ja harmitti häntä nyt jo, kun ajatteli, miten on käyvä.