Kun Amrei kyseli häneltä, miten tähän saakka oli taloa hoidettu, nyykäytti emäntä päätään ja maiskutteli huuliaan mielihyvällä, mutta iloansa hän ei semmoisenansa ilmoittanut; ainoastaan varsin tavallisessa äänessä, jolla puhutaan jokapäiväisimmistä asioista, piili ilo sisällisenä sydämmen tykytyksenä. Ja ruvetessaan nyt Avojalan huostaan jättämään yhtä ja toista talouden pidossa, sanoi hän: "Kuules, lapsi, mitä sulle sanon: jos jotain nykyisessä järjestyksessään ei ole mieleesi, niin muuta pelkäämättä toiselle tolalle, niinkuin parhaaksi näet; minä en ole niitä, jotka arvelevat, että miten he kerran ovat laittaneet, niin sen pitää olla iankaikkisesti, ja ettei siinä saa mitään muutoksia tehdä. Sinulla on vapaa valta, ja minun on iloista nähdä rotevia uusia vetäjiä kuorman edessä. Mutta jos tahdot neuvoani seurata, ja hyväähän sulle neuvon, niin tee vähitellen muutoksia".

Makeata oli tuo tunne, jossa nuorukaisen ja vanhuksen voimat ruumiillisesti ja hengellisesti ojensivat kättä toisilleen, jolloin Amrei sydämmensä pohjasta sanoi, että hänen mielestään on kaikki hyvällä kannalla, ja että hän on oleva onnellinen, jos hän kerran maailmassa vanhana emäntänä voi osoittaa talonsa tuommoisessa kunnossa kuin se nyt on.

— "Kauaksipa sinä ajattelet", sanoi emäntä. "Mutta se on hyvä; ken kauaksi eteenpäin ajattelee, se ajattelee kauaksi taaksepäinkin, ja sinä et ole minua unohtava, kun minua ei enää ole". —

Sanansaattajia oli lähetetty ilmoittamaan talon pojille ja vävyille tästä perhe-asiasta ja kutsumaan heitä ensi sunnuntaiksi Zusmarshofeniin, ja siitä pitäin juoksenteli vanha isäntä entistä enemmän Amrein perässä; hänellä näkyi olevan jotain sydämmellään ja hänen oli vaikea ilmoittaa sitä. —

Sanotaan kätketyistä aarteista, että musta peikko istuu niiden päällä ja pyhinä öinä nousee siitä paikasta, mihin aarre on haudattu, sininen valkea, ja sunnuntain lapsi saattaa sen nähdä, ja jos hän pysyy rauhallisena ja pelottomana, niin voi hän aarteen ottaa ylös. Eipä olisi uskonut vanhassa rusthollarissakin olevan semmoista aaretta, ja sitä kaitsi musta ylpeys ja ihmisviha, ja Amrei näki sinisen liekin lehottavan sen päällä ja osasi pysyä semmoisena, että hän sai aarteen omakseen.

Mahdotonta on sanoa, mitenkä Amrei oli tehnyt, että ukko silminnähtävästi koetti olla hänen silmissään erittäin hyvä ja hyväntahtoinen; sekin jo, että hän niin paljon näki vaivaa köyhän tytön tähden, sekin jo oli melkein ihmettä. Ja tämä se vaan oli Amreille selvä: ukko ei tahtonut, että ainoastaan hänen vaimonsa näyttäisi oikealta ja rakkaalta ja hän itse tylyltä ja äreältä, jota täytyy pelätä, ja juuri se, että Amrei, ennenkuin häntä tunsikaan, oli hänestä sanonut luulevansa, ettei hän pidä väliä olla hyvä ihmisten nähden, — juuri se avasi hänen sydämmensä. Hänellä oli nyt, aina kun Amrein yksinään kohtasi, niin paljon puhumista, näytti kuin olisivat kaikki hänen ajatuksensa olleet tallella säästöastiassa, jonka hän nyt avasi: ja siellä oli eriskummaisia vanhan-aikaisia rahoja, suuria muistorahoja, joita ei kaupassa käy, joita lyödään vaan suurten tapausten johdosta, oli siellä aivan täysinäisiä, pelkästä hopeasta, vähättäkään vasketta. Hän ei osannut sanottaviaan sanoa niin hyvin, kuin tuonoin äiti Johannekselle. Hänen puheensa oli kankeata kaikin puolin, mutta kaikkeen hän kumminkin osasi, ja hän käyttihe ikäänkuin olisi ollut Amrein suojelija äitiä vastaan ja eipä hänellä ollut niinkään väärin, kun hän kerran sanoi:

— "Katsos, emäntä se on itse hyvä hetki, mutta hyvä hetki ei ole vielä hyvä päivä, hyvä viikko eikä hyvä vuosi. Hän ei ole muuta kuin vaimo, jolla aina on huhtikuun ilma, ja vaimo ei ole kuin puoli ihmistä, sen minä sanon, ja siitä uskosta minua ei saa pois".

— "Kauniistipa te meistä puhuttekin", sanoi Amrei.

— "Niin tosiaankin", sanoi ukko, "sinullehan minä puhun. Mutta niinkuin jo sanoin: emäntä on herttaisen hyvä, on vaan liian hyvä, ja se se häntä paikalla suututtaa, jos ei kohta tehdä, niinkuin hän tahtoo, koska hän muka tarkoittaa sillä hyvää, ja hän luulee, ettei hänen hyvyyttänsä ymmärretä, kun ei noudateta hänen tahtoaan. Hän ei ensinkään ajattele, että juuri senvuoksi ei hänen tahtoansa noudateta, että se on sopimatonta, tarkoitettakoon sillä kuinka hyvää tahansa. Ja pane varsinkin tämä mieleesi: älä mitään tee aivan niin kuin hän tahtoo, tee omalla tavallasi se, mikä oikein on, siitä hän on paljoa enemmän mielissään. Hän ei ollenkaan suvaitse, jos toinen on olevinaan hänen alamaisensa, mutta tuon kaiken tulet kyllä huomaamaan, ja jos jotakin sattuu, niin älä Jumalan tähden pane miehesi päätä pyörimään: ei ole mitään sen pahempaa, kun mies asettuu äidin ja miniän väliin, ja äiti sanoo: minulla ei ole enää mitään sanomista miniälle, niin, lapset tulevat uskottomiksi — ja miniä sanoo: nyt minä vasta näen, mimmoinen sinä olet mies, kun annat vaimoasi sortaa. Jos nyt joskus senlaista tapahtuu, mitä et itse saa selville, niin sano minulle hiljaa siitä, kyllä minä autan; mutta älä vaan miehesi päätä pyöritä, äiti on jo ilmankin liian paljon häntä hennostellut mutta kyllä hän tulee vakavammaksi; anna sinä vaan asiain mennä hiljaista menoaan ja luulottele itseäsi aina, että minä olen sinun sukuasi ja luonnollinen suojelijasi, ja niinhän olenkin, äitisi puolelta olen kaukaista sukua sinulle".

Ja nyt koetti hän kehittää selville kummallisen sekavata sukulaisuutta, mutta ei päässyt oikealle jäljelle, vaan sekautui yhä enemmän ja lopetti viimein, sanoen: "Saatat uskoa sanani, että me olemme sukuja, niin, olemme kyllä, vaikk'en vaan osaa niin tarkoin luetella, miten".