Ennenkuin Amrei vielä oli lopettanut koulunkäyntinsä, antoi kohtalo hänelle erään tuiki vaikean arvoituksen.
Lapsilla oli setä, eräs puunhakkaaja, joka asui Fluornissa, seitsemän peninkulmaa Haldenbrunnista; he olivat nähneet häntä ainoastaan yhden kerran, nimittäin vanhempainsa hautajaisissa, jolloin hän oli kulkenut kylänvanhimman perässä, joka talutti lapsia. Siitä pitäin uneksivat lapset usein Fluornin sedästä. Heille sanottiin usein sedän olevan isä vainajan näköisen, ja nyt he olivat entistä halukkaammat näkemään häntä; sillä vaikkapa he toisinaan uskoivatkin isän ja äidin äkkiä tulevan … sehän toki oli mahdotonta, ettei heitä enää olisi olemassa … niin tottuivat he kumminkin vähitellen luopumaan tuosta toivostansa ja sitä enemmän, kuta useampi vuosi kului, joina he tekivät pihlajanmarjoista ristejä vanhempainsa haudoille ja sittenkuin he jo kauan saivat lukea vanhempainsa nimet samalla mustalla ristillä. Fluornin sedänkin unohtivat he melkein kokonaan, sillä moneen vuoteen eivät he kuulleet hänestä sanaakaan.
Kutsuttiinpa tuosta eräänä päivänä Amrei veljineen heidän holhojansa luokse. Siellä istui mies, iso ja pitkä sekä ruskea-kasvoinen.
— "Tulkaa tänne lapset", sanoi hän sisääntuleville. Hänen äänensä oli karkea ja kuiva. "Ettekös tunne minua enää?"
Lapset katsoivat häneen suurin silmin. Heräsikö heissä muisto isän äänen soinnusta? Vieras jatkoi: "Isänne velihän minä olen. Tule tänne, Liisa! ja sinä, Dami myöskin!"
— "Ei minun nimeni ole Liisa; se on Amrei!" sanoi tyttö ja rupesi itkemään. Hän ei antanut sedälle kättä. Vierastamisen tunne saattoi hänet vapisemaan, kun setä oli kutsunut häntä väärällä nimellä. Lapsi lienee tuntenut, ettei rakkaus ole silloin oikea, kun ei nimeäkään enää tiedetä.
— "Jos olette setäni, niin miks'ette enää tiedä minun nimeäni?" kysyi
Amrei.
— "Sin'olet tuhma lapsi, mene paikalla antamaan kättä hänelle", käski uudistalokas ja lisäsi vieraalle puoli-ääneen: "Se on typerä lapsi. Musta Maranna on pannut hänen päähänsä kaikenlaista kummaa ja senhän eukon laita, kuten tiedät, ei ole oikein".
Amrei katsahti kummastuneena ympärinsä ja antoi vavisten kätensä sedälle. Dami oli sen tehnyt jo ennen ja kysyi nyt: "Onko sulla, setä, tuomisia meille?"
—- "Mitäpä minulla olisi tuotavaa; itseni mä teille tuon, te lähdette minun kanssani. Tiedäpäs, Amrei, se ei ole lainkaan hyvä, ett'et sinä suvaitse setääsi. Muitahan ei sinulla ole ketään maailmassa. Ketäpä olisikaan? Parasta kun tulet tänne; istupa tähän viereeni — vielä lähemmälle. Näetkös? Dami veikkosi on paljoa kiltimpi. Hän on tullutkin enemmän meidän sukuumme, mutta meidänhän sinäkin olet".