— "Mistäs tiedätte, mitä minä teen?"
— "Siitä, kun kävellä liehut kynttilöillä".
— "Kuinka? Milloin? Missä minä olen kynttilällä liehunut? Minä otan aina lyhdyn, kun navettaan menen".
Vouti naurahti ja sanoi: "Noissa pilkistimissäsi sinä kynttilällä liehut; silmäsi ne ovat kuin kaksi tulikuulaa".
— "Menkää sitten kauemmaksi, muutoin sytytte palamaan. Pianpa lentäisittekin ilmaan, jos ruuti syttyisi tuossa patronalaukussanne".
— "Siinä ei ole ruutia", sanoi vouti nolona, jotakin edes sanoakseen.
"Mutta minut sä olet jo kärventänyt".
— "Sitäpä en näe, kaikkihan on eheänä vielä. Mutta piisaa jo. Antakaa mun mennä".
— "En pitele sinua, sinä tuittupää; saattaisitpa kyllä katkeroittaa elämän siltä, joka sinua lempii".
— "Kenenkään ei huoli minua lempiä", sanoi Amrei ja riuhtasihe irti, ikäänkuin olisi äkkiä kahleista päässyt. Hän asettui oven suuhun, jossa vielä useita katsojia tunkieli. Paraillaan alkoi uusi tanssi, hän heiluttelihe paikallansa tahdin mukaan; tieto siitä, että oli antanut nenälle, saattoi hänet uudelleen iloiseksi, hän olisi tehnyt sen vaikka koko maailmalle eikä ainoastaan yhdelle ainoalle voudille. Mutta tämäpä oli pian saapuvilla jälleen, hän asettui Amrein taakse ja puheli hänelle yhtä ja toista; tyttö ei vastannut eikä ollut kuulevinansakaan; hän nyykäytteli päätään tanssijoille, ikäänkuin nämä olisivat häntä tervehtineet. Sitten vasta kun vouti sanoi: "Jos naisin, niin sinut ma ottaisin", vastasi hän:
— "Ottaisitteko vainen? Mutta min'en anna itseäni".