Rosel oli varmaankin nähnyt Avojalan, mutt'ei ollut häntä huomaavinaan, ja Avojalka meni vielä kerran sille tielle, mitä vieras ratsastaja oli ajanut. Minnehän hän on mennyt? Sadottain on kyliä ja kaupunkeja tämänkin tien suunnassa, kuka voi sanoa, minne päin hän on kääntynyt? Avojalka löysi sen paikan, missä vieras oli häntä ensi kerran tervehtinyt tän'aamuna; ääneensä toisti tyttö nyt heidän puheensa, kysymyksineen ja vastauksineen. Hän istahti vielä kerran tuonne pähkinäpensaan taakse, jossa aamulla oli maannut ja uneksinut. Keltasirkku istui solakan puun latvassa, ja sen kuusi säveltä kuuluivat aivan näin: "käy pois, on myöhä jo! käy pois, on myöhä jo!"

Avojalka oli tänään nähnyt kokonaisen elonhistorian. Eikö sitä ole muuta kuin yksi ainoa päivä vaan? Hän palasi jälleen häätalolle, mutta hän ei mennyt enää sisään, hän kulki yksinänsä kotia päin Haldenbrunniin hyvinkin puolet matkaa, mutta äkkiä kääntyi hän jälleen takaisin, hän ei näkynyt voivan päästä pois siitä paikasta, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja hän sanoi vaan, ettei hänen ole sopivaista mennä yksinään kotia. Hänen tultuaan jälleen Endringenin ravintolan kohdalle, oli sinne jo useita muitakin kokounut heidän kylästään. Kas! oletko sinäkin täällä, Avojalka? se oli aina tervehdys hänelle. Nytkös oli hommaa ja hoppua, sillä monet, jotka olivat pyytäneet kotia lähtemään, tanssivat vielä häätuvassa, ja nyt tuli muiden kyläin poikia, jotka pyysivät ja mankuivat, että viivyttäisiin vielä tämän tanssin aika. Ja siihen suostuttiinkin, ja Avojalka meni häätaloon hänkin, mutta hän ei muuta kuin katsoi vaan. Vihdoin viimeinkin huudettiin: ken vielä tanssii, se jääköön tänne! Ja monen puuhan ja pauhun, monen häärinän ja hyörinän perästä oli viimeinkin koko Haldenbrunnilainen joukko koossa talon edustalla. Osa soittoniekkoja seurasi heitä kylän päähän asti, ja moni unelias isäntä katsahti vielä ulos, ja tuolla täällä astui akkunaan joku entisiä tänne naituja leikkitovereja, joka ei enää tanssissa käynyt, ja huusi: onnea matkalle!

Yö oli synkkä. Mukaan oli otettu pitkiä palavia honkapäreitä tulisoitoiksi, ja pojat, jotka niitä kantoivat, hyppivät ja tanssivat niiden kanssa riemuiten pitkin tietä. Mutta tuskin olivat soittoniekat menneet takaisin, tuskin oli päästy kappale matkaa Endringenistä, niin jo huudettiin: "tulisoitot ne vaan huikasevat silmiä!" ja varsinkin kaksi kotiluvalla olevaa sotamiestä, jotka olivat mukana täydessä univormussa, pilkkasivat tulisoittoja, tietäen, että jalot miekat riippuivat heidän kupeillaan. Päreet sammutettiin ojassa. Nyt puuttui vielä se ja se, ne ja ne. Niitä huudettiin ja kaukaa kuuluivat he vastaavan.

Roselia saattoi talollisen poika Lauterbachin kylästä, mutta tuskin oli hän mennyt pois ja Rosel tullut kyläläistensä seuraan, niin sanoi tämä ääneensä; "En minä hänestä huoli". Jotkut pojat rupesivat laulamaan, ja muut hyräilivät joukkoon, mutta oikeata tolkkua ei siitä tullut, sillä sotamiehet tahtoivat tarjota uusia lauluja muiden kuulla. Väliin räjähti aina nauru, sillä toinen sotamiehistä oli iloisen Brosin, kipsimyllärin vaimon Monikan pojan, pojanpoika ja se lasketteli aina sukkeluuksia, joiden ampumapilkkana tavallisesti oli Yrjö räätäli, joka oli joukossa hänkin. Ja lauluksi pistettiin jälleen, ja nyt näkyi seura sopineen laulusta, sillä raikkaasti ja heleästi se kaikui.

Avojalka kulki aina takana, kappaleen matkaa kyläläisistänsä jäljempänä. Muut antoivat hänen olla rauhassa ja paraiten siinä tekivätkin. Hän oli kyläläistensä seurassa ja kumminkin erillään, ja usein hän silmäili ketoja ja metsiä: kuinka kummallista oli tämä yö, niin outoa ja kumminkin niin tuiki tuttua. Koko maailma oli hänen mielestään muuttunut yhtä kummalliseksi kuin hän itsekin. Ja samoin kuin hän kulki askelen toisensa perästä, ikäänkuin sysättynä ja vedettynä, tietämättä liikkuvansa, samoin kulkivat hänessä ajatuksetkin sinne tänne; kaikki pyöri niin itsestänsä, hän ei voinut niitä käsittää eikä johtaa; hän ei tiennyt mitä tämä nyt oli. Hänen poskensa hehkuivat, kuin olisi kukin tähti taivaan kuvulla ollut polttava aurinko, ja sydän se oli ilmitulessa hänen sisässään. Ja nyt, ikäänkuin hänen ehdotuksestaan, ikäänkuin hänen alkamanansa, lauloivat edellä kulkijat samaa laulua, joka tän'aamuna oli noussut hänen huulilleen:

Oli Allgäussa armasta kaksi
He toistansa lemmitsivät.

Ja sotahan poika se riensi:
"Voi milloinka näen sinut taas?"

"Sepä vuosi, se päivä, se hetki,
On, kultani, tietämätön".

Ja nyt laulettiin yölaulua ja Amrei lauloi taampaa joukkoon hänkin:

Nyt hyvää yötä kultaseni vain!
Kun kaikki nukkuu maassa
Oon yksin valvomassa
Oon surussain.