"No, entä Uoti Pentinpoika sitte — mitä hän aikoo?"
"Uoti elää hiljaisesti ja ääneti ja — niinkuin jo mainitsin — vartioitaan kuin vanki vanhempiensa talossa. Hän kärsii tätä ja uskoo tehneensä kaikki, mitä taidetaan tarvita, kun pysyy siinä päätöksessä: että, ellei hän Martinaa saa, niin ei hän mene naimiseen. Luonnollisesti kokee äite kaikkia, vapauttaaksensa häntä Martinasta. Niin on tehty Martinalle kiiltäviä tarjomuksia, lähetetty hänelle kosioita, ja Pentinpojilta on luvattu rikkaat antiaiset ja läksiäislahjat; mutta Martina ei tahdo lainata korviansa näihin kaikkiin. Hän vastaa vain: 'Minä taitaisin saada toisen miehen, jos tahtoisin, olkoon; mutta Juoseppi ei saa toista isää, jos ainaki kuinka tahtoisi.'
"Täällä kylässä on yksi orpana Martinalle, hyvinvoipa suutari, nimeltä Lauri Pietarinpoika. Hän on nuorimies, näkyy kuin ei tahtoisi mennä naimiseen, niin kauan kuin hänellä on yksiki kipenä toivoa, että Martina ottaa hänet. Punaisin naamoin ja nikutuksin puhuessa, on hänessä jotakin erinomaisen naurullista; hän pakiseeki niin ristiin, että on vaikea eroittaa, mikä yksivakaisuutta, mikä leikkiä. Eloisuutensa ja avullisuutensa tähden on hän hyvänä pidetty kaikilta vaimoilta kylässä. Martina hyvänä pitää hänen samalla muotoa, kuin muutki vaimot — ja mikään naiminen ei tule kysymykseen…
"Jumalan kiitos!" keskeytti tässä kirkkoherran rouva, "nyt on Otto pian matkan perillä ja katon alla, jos ei, jonka Jumala estäköön! mikään vahinko häntä ole kohdannut. Enempi kuin mitkään muut iloiset äkkitulot jouluksi, ilahuttaisi se minua, jos mieheni onnistuisi murtaa äite Pentinpojan kankean sisun. Uotin isä myöntyisi sitte kohta — ja me saisimme pysähtyä tänne — sillä se sama ikävä Uotin ja Martinan, on pakoittanut miestäni etsimään itseänsä pois täältä. Kärme, sanotaan sentään, tahtoo huomispäivänä kihlata Uotin Myllärin Elsalle. Elsa raukka on saanut nuoren äitepuolen, ja sentähden tahtoo hän mieluisesti päästä pois, joutuisi hän sitte vaikka mihinkä. Siltalan ja Heljemyllyn suvut ovat etevimpiä paikkakunnassa, se tahtoo sanoa rikkahimpia. Minä saan kuitenki tunnustaa, en tahtovani elää sitä päivää, jona Uoti Elsan kera kirkkoon astuu. Kuinka paljon murheellisempaa se sitte on puolisolleni! Kuinka karvastelisi se häntä, että, koska hän on velvollisuudeltansa vaadittu vuodattamaan rikasta sydäntänsä sanankuulioillensa ja saarnaamaan heille jumalisuutta ja ihmisrakkautta — hän silloin näkisi edessänsä kirkossa istuvan ihmisiä etevimmissä penkeissä — ihmisiä, joista ei taitaisi pois kääntää katsantoansa — tietäen että näille ihmisille on kaikki, mitä hän voi sanoa, ainoasti tyhjiä sanoja, ilman johtoa! Kuules!" keskeytti kirkkoherran rouva — "tornikello lyö kaksitoista. Nyt on Otto katon alla! Nyt tahdomma meki käydä levolle."
VIIDES LUKU.
Päivä on pilvinen.
Martina oli levoton kaiken yösen, eikä saanut unta. Hänestä oli, kuin olisi hän tahtonut juosta ylös ja ulos mailmaan, äkkiä muuttaaksensa koko elämänsä. Yksi kukko alkoi toisen perästä laulamaan, sen jälleen ammui yksi lehmä, heti haukkui yksi koira — päivä oli tulossa. Martina nousi nyt ylös ja teki valkean huoneesen. Se oli tosin varaista, mutta tänäin piti laitettaman erinomaisempi suurustaa, sillä Anna oli tuleva neulomaan Juosepille uuden jakun vehreästä mansjesteristä. Pöydällä makasi vielä rihvelitaulu edellisen päivän ehtoolta. Vähä Juoseppi oli taululle kuvannut yhden mokoman ison miehen, hirvittävän näköisen — ja itse oli hän siitä sanonut, kenenkään kysymättä: "Se on minun isäni!" Se oli Martinasta jotakin sangen erinomaista, koska hän taululta pois pyhkäisi lapsen piirustuksen. Kuinka? taisiko hän myös palauttaa mitä hän edellisen päivän ehtoolla oli virkannut lapselle sen isästä, ja kuinka hänen piti tuleman tänäin. Sentähdenhän oli lapsi yön kuluessa kolmasti kysynyt: "Eikö jo päivä?"
Martina tirkisteli kauvan liehuvaa valkeata ja, itse tietämättänsä, lauloi hän:
Rakkaus polttaa sydäntä,
Luja rakkaus palaa,
Ah, kuink' on sydän iloinen,
Joka vilppiä vihaa.
Käyn mä ulos aamuhetkin,
Kaikki katsovat mua;
Silmäni on kyyneleissä,
Unoksiss' en unohda.