"Älä unohda, Liina!" vastasi kirkkoherra, "jos me täällä myös olemme saaneet kiistellä paljoa raakuutta vastaan, niin olemme sentään tavanneet hyviäkin ihmisiä. Tulemme toiseen paikkakuntaan, löydämme sieltäki hyviä ja pahoja ihmisiä sekä paljon työvaivaa. Mutta tiedätkös, minä saan tunnustaa, olevani nyt hyvin väsyksissä! Minä aivon siis käydä nukahtamaan, ja pyydän sinun niin laittamaan että huoneessa ollaan hiljaksiin. Jos en sitä ennen herää, niin pyydän sinun herättämään minä yhdentoista aikaan. Siis hyvää yötä, eli oikeammin, huomenta nyt! Koskan Jumalan avulla taas nousen ylös, tuntunee luultavasti minusta kuin olisi tämä yö Siltalassa ollut vaan paha unennäkö, eli joku kaukaisiin aikoihin ennen tapahtunut asia."
Kirkkoherra meni nyt kammariin, ja huoneesen tuli heti syvä hiljaisuus, niinkuin sydänyön. Rouva itse kävi ympäri varpaillansa, ja lintuhäkin, pienin visertävin asujaminensa, peitti hän isolla vaatteella. Kun sitte yön ja hiljaisuuden ehdoton valta näin oli järjestetty, istui kirkkoherran rouva taas ompeluksellensa nurkka-akkunan ääreen. Kello liki kahdeksan näki hän postintuojan lähestyvän asuinhuonetta ja, peljäten ettei äkisti soitettaisi, meni hän ulos miestä vastaanottamaan. Postissa tuli useita kirjeitä ja sanomia pääkaupungista, mutta ei missään päällekirjoitusta kirkkoherran rouvalle.
SEITSEMÄS LUKU.
Kello-Taavetilla.
"Uih, Annapa se on!" oli vähä Juoseppi sanonut, ja samassa silmänräpäyksessä saanut äidenisältä kelpo korvapuustin. Poika porasi, äidenisä torui ja Martina sekä itki että torui, sillä ukko ei suvainnut yhdelläkään hyvällä sanalla hillitä lasta. — Anna sitä vastaan lausui mahtavasti nenäänsä puhuen: No, sitä säikähdyttävää vastaanottamista minulle! Olisinpa taitanut kääntyä takaisin ja mennä matkoihini täältä, jos olisin taika-uskoinen! Mutta Jumala varjelkoon meitä taika-uskoisuudesta ja kaikista jaarituksista! Sehän on kaikkein pahinta kaikista; ihmiset vaivaavat itseänsä silloin pelvolla ja levottomuudella asioista ja kappaleista, joita ei löydy. Jumala tietää, että on tekemistä kyllä niistäkin asioista ja kappaleista, jotka työllisesti löytyvät! Minä pysähdän siis tänne. Hyvää huomenta, Juoseppi! sano nyt kauniisti hyvää huomenta! Niin, jaa! Lyö kättä minulle!"
"Poika ei ole saanut unta yöllä, eikä tiedä mitä sanoo," virkkasi
Martina, anteeksi pyytäen.
"Tarvita ei anteeksi pyyntöä; emmekä siitä asiasta puhu sen enämpi," lausui Anna, raskaan ompelustyynyn pöydälle laskeissansa. Ompelustyynyn sisällys oli yksi kokonainen tiilikivi, peitetty kaikellaisella toppauksella ja päältä verhottu mustalla sametilla. Ompelustyynylle laski hän ymmärtäväisesti ensin yhdet niinkutsutut räätälinsakset ja niiden ohelle vähemmät sakset, sitte suuren palaisen vaksia ja vihdoin kaikellaisia neulomuskaluja. Näin oli Anna valloittanut koko huoneen, ja hallitsi sitä niinkuin vakauneelta istuimelta; sillä koska hän kerran oli hyvin asettunut istumaan ja saanut jonkun pallin jalkojensa alle, kuului se ihmeeksi nähdä hänen siitä nousevan, ennenkuin päivän työ oli loppunut. Anna istuutui nyt oikein ja, sen tapahduttua, alkoi hän heti hallituksensa näillä sanoilla: "Martina, pane ruoka pöytään!"
Martina teki niin ja Juoseppi luki ruokaluvun.
Poika oli jo kuivannut kyyneleensä, ja oli nyt ääneti ja hiljaa, istuen äidenisän ja Martinan keskellä. Tuvassa oli nyt rauha ja sangen kotohauskaa, sillä kaikki oli erinomaisen siistiä, ehkä kyllin kohtuullista. Totonseinällä, ison vanhanaikaisen nojaustuolin päällä, loisti sangen suuri messinkinaula. Siinä oli muinen kiikkunut taulu, Martinan ehtoollistodistuksin; mutta nyt oli taulu pois, ja naula, jota ei muuten viljelty, vaan jäljellä jätteenä. Martina ei katsonut mieluisesti sinne päin; mutta Taavetti oli kovasti kieltänyt sitä poisottamasta.
Isäntä huoneessa, ukko Taavetti oli vanha mies, ehkä työläs oli sanoa hänen ikäänsä. Hänellä oli vielä hyvin paksut, lumivalkeat hiukset, kihara parta. Ukon muoto näkyi jotenki terveeltä ja nuorelta, erinomattain loisti tämä tykisinisissä silmissä, jotka tuuheilla silmäripseillä antoivat kaikelle sangen omituisen näön.