Ilma kammarissa tuntui kirkkoherralle järin variksi; hän meni akkunaan ja aukaisi vetoruudun. Sulkeva sen taas jonkun silmänräpäyksen perästä, meni hän ääneti istumaan kahveepöytään.
"Jumalan kiitos, että sinä taas olet kotona!" sanoi kirkkoherran rouva, "istahda nyt alas! Taidat kyllä tarvita jotakin lämmintä! Juo! minä toivon, kahvee on hyvää! Ai, sinun sormes ovat ihan kylmän kankeat! Anna, minä kaadan kuppiin, ja juo vähän enemmän minun tähteni."
Kirkkoherra kiitti nyökäten, ja antoi mieluisesti passata itseänsä. Hänen juodessansa silmäili rouva kysyväisesti häneen, vaan ei lausunut sanaakaan.
"Liina!" sanoi kirkkoherra, ja erinomainen hymy levisi hänen järkeville kasvoillensa; sinä saat olla kopea miehestäs. Tiedätkös, minä mahdan olla yksi taitavimmista keskustelioista! Ajattele'pas vaan, tornikello kaukana Venkerässä löi yksi, kun tulin Siltalaan. Vastaanottamiseni oli erinomaisen. Tungettiin ympärilleni korkeilla tervetuliaisilla, eikä sallittu nousta reestä minun, ennenkuin koirat, susien tähden irti päästetyt, jälleen olivat kahleissa. Tiedätkös ylhäällä siellä on lunta kaksi vaaksaa. Hyvä! minä nousin reestä, kahlasin lumessa porstuaan, ja olinpa onnellinen kyllä, etten tiellä tupaan kompastunut niihin lumelta kätkettyihin hirrenpölkkyihin. Missä on isäntä? kysyin minä eräältä rengiltä. — Hän makaa. — Onko hänkin sairas? Ei, hän lepää. — Vai niin! Kutsutaan minä ripittämään hengensairasta vaimoa, ja hänen miehensä makaa ja lepää! — Missä kummallisessa mailmassa kuitenkin elämme! — Minä menen sisälle sairaan kammariin. Jumalan kiitos, että olette tulleet, herr kirkkoherra! Kuinka? Onko tämä kuolevaisen ääni? — Minä kysyin, minkätähden oli kutsuttu minua sydän yöllä? Ah, kunnian herr kirkkoherra, te olette niin sydämellisesti hyvä ja taidatte pakinoida ja puhella niin kauniisti, että kovin sairaskin unohtaa kipunsa. Nyt on seitsemättä yötä, kuin makaan unta saamatta, ja ikävyys rasittaa minua niin, etten taida sitä sanoa. Aika ei tahdo laisinkaan kulua — ja niin lähetin minä teitä perään, kunnian herr kirkkoherra. Mieheni ei saa tästä mitään tietää, ettäs olen lähettänyt perään teitä; hän menee tiehensä niin usein kuin taitaa, ja kotona ollessaan puhuu hän kanssani tuskin sanaakaan. Hänen olisi, luulen, mieleensä että kuolisin, — ja minun ainoa poikani, Uoti, hän oletteleksen juuri kuin ei häntä olisikaan. Ah, kunnian herr kirkkoherra, koska näin täytyy maata yöt ja päivät yksinänsä talossa kolkassa, itse taitamatta mitään toimittaa, silloin muuttuu jokainen päivä ijankaikkisuudeksi, ja jokainen yö vielä kolme kertaa pitemmäksi. Jos vaan minun Anttini vielä eläisi; kyllä hän istuisi tykönäni ja pitäisi kanssani seuruutta; hän taitaisi puhua kanssani, hän! Olkaatte nyt niin hyvä ja istukaatte vähän kanssani pakisemaan. Ettekö tahdo ensin, minä tarjoisin teille vähän kuminaviinaa! Se lämmittää; ette saa kieltää! — No, Liina, milläs uskot mielellä minun olleen, akan liukkahin kielin tällä muotoa höristessä?"
"Sinun sijassa olisin minä työläästi taitanut olla puhkeamatta pahoihin sanoihin ja toivotuksiin. Häijy elävä! tempaa sinun kotoa keskellä kylmää talvi-yötä senkaltaisten syiden tähden! Sinä sanoit kai hänelle, toivon minä, mitäs melkein ajattelit asiasta?"
"Totta kai. Kuitenki tahdon tunnustaa sinulle, taitaneeni olla ikään kuin hiukan kopean malttavaisuudestani tilaisuudessa. Minä melkein nauroin sydämessäni tuota lapsellisesti luontevaa huolettomuutta muiden suhteen. Lapset ovat ikään senkaltaiset, he ajattelevat vaan itseänsä, eivätkä yhtään niitä rasituksia, kuin muilta vaativat. Sanos, etkö luule sen olevan erinomaisen luontevaa? — Minä sentään en salannut häneltä, sen olevan melkein liian vapaasti tehdyn, niin häiritä muiden yörauhaa, ja myös olevani kohtuullisesti mieletellyn siitä, että hän niin korkiasti arvasi minun puheliaisuuteni. Kuitenki, kun olin siellä, ja uneni kerran kaiketi häiritty, aloin minä äite Pentinpojan kera kanssapuheen, eli, oikeammin sanottu, annoin hänen puhua. Hän pakisi nyt kaikellaisista, erinomattain ihaillen puhua huonouksista ja soimata pahoista taivuttavaisista syistä. Herra Jumala! — sanoi hän ynnä huo'aten jos minun kohta pitää kuoleman, rukoilen minä Jumalalta sitä niinkuin erinomaista armoa, että hän sitä ennen antaisi minulle merkin, mistä saisin tietää kuka on lopettanut minun Anttini! Ah, joska saisin elää ja nähdä murhaajan hirtettynä ja hänen huoneensa poltettavan tuhvaksi, olisi vaikka puolen kylää, sitä parempi! Minun Antti parkani! — Sinä tiedät että puhe tästä pojasta on loppumaton aine. Kuitenkin on minulla varmat todistukset, ettei hän rakastanut poikaa, eläessä suinkaan. Nyt tahtoo hän luuloittaa itseänsä, että rakasti häntä viehkeällä rakkaudella ja että poika on hautaan vienyt kaikki hänen lämpymimmät ja parhaimmat tuntonsa. Syy on se, luulen, ettei yhtään sydäntä löydy niin pahaa, joka ei muka etsisi jotakuta kiiltoperustusta haikeuteensa, ja usko rakastavansa jotakuta, jonkatähden kaikki muut pitää tyhjäksi tehtämän, vihattaman eli vainottaman. Minä koetin nyt puhua hänen omaantuntoonsa ja eteensä asettaa kuinka se kyllä kävi päinsä, rakastaa edesmenneitä, mutta että piti tehtämän oikeutta ja hyvää elävillenki, ja hänen vihdoin myöntymän Uotin toivotuksiin, ja osoittaman sääliväisyyttä. Minä kuvailin hänelle sen ilon ja ihastuksen, kuin hän saisi poikansa pojasta. Minä koetin vakuuttaa häntä siitä, että hän juuri tästä johdatuksesta oli kutsunutki minun, ehkä ei tahtonut sitä tunnustaa. Mutta — taidatkos uskoa — peto puhkesi nyt äkkiä kirkumaan ja ilkeydestä ulvomaan niin hirviästi, että se tunki läpi luuni ja ytimeni. Hän rahmei kynsin seinää, kaatui takaisin vuoteelle väsyneenä, mutta nousi taas ylös ja kirkui: Minä kiitän sinua Jumalani! anna minun vaan saada elää, vaikka tälläki muotoa, hyvä minulle, anna minun taitaa vaan kirkua! Jaa, kirkua taidan minä, ja niinkauan kuin hengitän, tahdon minä kirkua: minä en salli sitä, minä en kärsi sitä, että semmoinen kerjäläistyttö kantaisi meidän nimeä. Senkaltaiset ovat papit tähän aikaan, laiskurit, vaativat hyvällä palkitsemaan viettelystä ja irstaisuutta. Se olisi hänelle kohtuullista, että pantaisiin olkikruunu päässä kirkonmäelle häpeemään. Mutta katso! tänne ylös ei saa hän tulla, vaikka meidän Herra lähettäisi luokseni kuinka monta mustakauhtanaa; jaa, vaikka niskani väännettäisiin nurin, kirun minä sentään; minä en kärsi sitä, en, en! ja tänäin pitää loppu tuleman siitä asiasta, sen minä lupaan.
"Äite Pentinpojan kirkuna oli herättänyt isän ja pojan, jotka nyt molemmin tulivat. Ukko teetteli kohta itsensä ikään kuin olisi uskonut minun lähetetyksi Kello-Taavetilta ja siitä syystä huoneesen tunkeneeksi. Uoti seisoi siinä varsin ääneti kädet ristissä ja katseli rukoilevin silmin minuun. En tosiaankaan olisi uskonut, Uotin taitavan luonnossansa osoittaa niin paljoa tuntoa. Mielestäni oli kuin olisin ollunna joutunut keskelle pahoja henkiä! Mitä ajattelin, ovatko nämät ihmisiä, joille jo kymmenen ajastaikaa parauteni jälkeen olen saarnannut rakkauden evankeliumia? Minä taitanut en saada sanaakaan vastatakseni — käskin ainoastaan lyhyesti: valjastakaa! Uoti tarjosi kohta itsensä ajajaksi, pyytäen minulta ynnä nöyrästi anteeksi heidän kaikkien edestä.
"Ei! kirkasi nyt se vanha, Uoti ei saa mennä, pidä poika kotona, Antti! Hän olisi kyllä valmis antamaan vihkiä itsensä kerjäläisluuskan kanssa. — Isä käski Uotin jäämään kotia. Heti senjälkeen antoi hän myös itsensä vaimolta taivutettaa panemaan sormensa piplialle ja vannomaan, että hän, vielä samana yönä, piti päättämän kihlauksen Uotin ja Myllärin Elsan välillä.
"Tarkoin en tiedä, kuinka tulin ulos; en havainnut rekeä pihalla, enkä sen perään kysellytkään; minä en tahtonut rahtuakaan aikaa enämpi viipyä siinä vastahakoisessa talossa; kävelin myös aamuhämärässä yksin ja kiiruhtavin askelein alaspäin ahdetta metsässä. Viipyi kauvan ennenkuin renki tuli perässä reellä; mutta se huolettanut ei minua; minä ajattelin vaan sitä kuva-esimerkkiä pahasta vaimosta. Jaa, koko sinä hetkenä, kuin minä horroksissani reessä istuin, tuntui se häijy vaimo uneksivassa mielessäni niinkuin öinen painajainen. Kuningas Salomo ja Jesus Sirach ovat muinen kuvailleet millinen paha vaimo on; nyt olen minäki saanut siitä jonkunlaisen tiedon. Tosiaan onkin se mieleeni, ettän olen hakenut pois täältä. Minä olen jo viidenkymmenen ja kaipaan vähemmän raskasta työtä, kuin nämät ovat. Ja jos kuinka tapahtuisi, seison minä lujana päätöksessäni: minä en yhteenvihi Uotia kenenkään muun kanssa kuin Martinan."
Vetäen pitkään henkäyksen lausui kirkkoherran rouva, salaa sivuva pois yhden kyyneleen: "Jaa, hyvä olisi jos pääsisimme toiseen paikkaan, ihmisiin lempeämpi-mielisiin, ihmisiin, jotka taitaisivat ja tahtoisivat tuntea sinun oikean arvos."