"Mitä tietä isä tänäin tulee?" kysyi nyt Juoseppi varsin äkkiä.
"En minä tiedä."
"Kyllä te tiedätte; sanokaa vaan! te saatte luvan sanoa sen," valitti poika itkien. Äite veti nyt pojan puoleensa, sanoen: "Ole hiljaa, hyvin hiljaa, ettei kukaan kuule mitään. Jos olet hiljaa ja ääneti, niin minä sanon sen."
Poika nieli nyt ängäten kyyneleensä; ja äite kertoi hänelle nyt niin monista ja koreista joululahjoista, joita piti saaman — kysyen ynnä, jos olisi jotakin, kuin erinomaisesti tahtoisi saada jouluksi. Poika tahtoisi vaan yhden hevoisen. Hän oli kuullut muilta juteltavan, kuinka isällä oli neljätoista hevoista, ja nyt luki hän jälleen samaa lukua: isästä — ja taas kertoi hän kysymyksen: "Sanokaatte mitä tietä hän tulee?"
Hiljaa vastasi äite: "Sinä et saa yhdellenkään ihmiselle sanaakaan hiiskua siitä, että isä tänäin tulee. Anna kättä minulle! kuules nyt, et kenellenkään!" Poika antoi äidelle kättä ja katseli häntä imehdellen, kyyneleet silmissä.
Martina oli ääneti. Hän uskoi pojan tulleen rauhoitetuksi, mutta tämä kysyi taas kestävällä suuttumattomuudella: "Mitä tietä hän tulee sitte, sanokaatte se minulle!"
"Niitä on monta tietä; minä uskon kuitenkin, että hän tulee Suitselan tietä. Mutta nyt saa olla jo kyllä puhuttu kaikesta tästä. Mene nyt vilppaasti ja nouda minulle männynkäpyjä valkeaan!" Poika meni tottelevaisesti noutamaan pyydettyjä, ja äiti, naurahti sydämessänsä tälle ajatukselle: siitä pojasta tulee vielä koko mies; mitä hän kerran tahtoo, sitä ei hän helposti hellitä!
Juoseppi tuli pian takaisin; ja äite meni hänen kanssansa jälleen tupaan; mutta Anna sanoi nyt: "Lähetä pois poika! ei saa puhua'kaan hänen tähtensä."
"Juoseppi! mene Lauri Pietarinpojan luoksi, katsomaan että saat sinun uudet saappaas!" sanoi äite. Poika ei tahtonut mennä; mutta äite otti hänen käsikynäänsä ja vei ulos kammarista. Ulkona pysähtyi poika ja sanoi uhkaavaisesti: "Kun isä tulee, pitää hänen saaman tietää, etten minä saa olla missään, en äidenisän tykönä, enkä tuolla sisällä äiden tykönä." Poika meni kuitenki kohta Laurille ja siellä oli hän sekä lystillinen että iloinen.
Lauri rakasti poikaa paljon, ja ymmärsi hyvin huvittaa häntä. Koska poika näkyi leikittelemässä kaikkein niiden kalujen kanssa, kuin Lauri oli saanut hänen eteensä, aukasi Lauri hyvän sanasäkkinsä, ja poika kuulteli mieluisesti ja imehdellen sitä erinomaista vaihtelehtavaa puhetta. Jos poika näkyi enemmän tavallisuutta kärsimättömäksi, uudisti Lauri taas vihdoin sen jo — ajastaikaisen lupauksensa koiran antamisesta hänelle. Lahja eli, oikeammin sanottu, toivo siitä ei koskaan häirähtänyt avaamasta pojan ajatuksille laveata miettelemistä. Juosepin täytyi nimittäin Laurille tarkasti ilmoittaa, minkäkaltainen se koira oikein piti oleman, jota hän tahtoi. Koiran suuruus, sukkeluus y.m. tahdottiin luonnollisesti milloin miksikä — ja Laurilla oli näissä asianhaaroissa luonnollisesti kelvollinen syy lykätä ylös lupauksen täyttämistä.