Heti koska Juoseppi oli saatu pois, alkoi Anna juttelemaan hänen äitensä kanssa; edellinen näki sen varsin käsittämättömäksi, ettei Martina ollunna tiedustellut, josko hänen pahin vihamiehensä oli jo pois muuttanut mailmasta eli ei. Miksi ei hän mennyt pappilaan kuulustelemaan, kuinka oikein oli laita vanhan äite Pentinpojan?
"Tiedätkös," vastasi Martina, "että kirkkoherra ennen mieluisesti näki minun pappilaan tulevan, mutta että hän nyt oli varsin toisenmoinen. En tohdi, hänen ollessa kotona, mennä sinne ilman asiatta."
"Hyvä, mene kotia meille! isossa porslini-krunnussa piirongilla on yksi myssy kirkkoherran rouvalle. Ota se myssy, tervehdä kirkkoherran rouvaa minulta — ja niin olisi erinomaista jos et ynnä taitaisi keksiä jotakuta tietoa kirkkoherran matkasta Siltalasta."
Martina meni kohta ja mieluisesti tekemään niinkuin ompelia sanonut oli…
KAHDEKSAS LUKU.
Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa.
Lieneekö ihmisellä, senkaltaisella, kuin äite Pentinpoika, myös juhlapäivää? Taitaako löytyä ihmisensielua, valmista jättämään tämän mailman, joka koskaan ei sentään ole tuntenut sitä pyhän ilon liikutusta, kuin muuttaa ja uudistaa sekä oman että koko ihmiskunnan elämän autuaaksi riemuksi? Että niin pahoja ihmisiä löytyy, se tosiaanki heittää yhden paksun varjon ylitse mailman ja poisottaa yhden osan meidän juhlapäivä-ilostamme.
Melkein tainkaltaiset olivat kirkkoherran rouvan ajatukset, istuessansa akkunan ohessa. Hän poisajoi kuitenki pian kaikki varjot, ja hänen sielussansa loisti taas valo siitä auringosta, joka ei koskaan laske. Hän nousi ylös ja kävi ympäri niinkuin hiljainen ja rauhallinen henki asuinhuoneessa. Lähestyväiset juhlapäivät, ja lisäksi ajatus, että hänellä oli veliki vieraana — tämä antoi koko hänen olennollensa rauhallisen iloisuuden, joka taas lainasi esiköille hänen ympärillänsä omituisen ihastuttamisen. Niinmuodoin kun kirkkoherran rouva oli laittanut rikkaan aamu-aterian metsästämästä tulevalle veljelle, naurahti hän näille laitoksille, ikään kuin kiitokseksi, että ne pitivät kelpaaman rakastetulle veljelle.
Tunnot ovat sukusuhtaiset, ja huonekunnan vanha piika lausui juuri nyt, ikään kuin olisi arvannut perheen emännän ajatukset: "Kirkkoherran rouvan veli on yksi vieno ja pulskea herra. Eilen illalla kun tuli, luulin minä tosiaankin ensin alussa, hänen olevan meidän prinssin, sillä ne ovat hyvin yhdenmuotoiset."
Herr Edvardi palasi lähes kello kymmenen. Kirkkoherran rouva ilmoitti kohta, että miehensä makasi, ja veli liikkui nyt niin ääneti ja hiljaa kuin mahdollinen. Kutsuva suurusateria veti hänen heti puoleensa, ja kirkkoherran rouva neulomuksineen istui heti veljen viereen. Viimemainittu kertoi nyt metsästämisestänsä, ja kuinka hän oli noudattanut isoja jälkiä, luultavasti suden; jäljet olivat kuitenki kadonneet erääsen rotkoon Heljemyllyn tienoolla. Ihastuksella kuvasi hän nyt sen liikutuksen, minkä se suurenmoinen maanpaikka oli hänessä vaikuttanut; erinomattain kaltaili hän innollisesti vesiputoukset, muutetut jäätyneiksi aalloiksi, ja ne lumesta ja härmästä kimaltelevaiset kukkulat. Jota elävämmin veli kuvaili sen jylhän luonnon ulkoa, sitä suloisemmalta tuntui siellä sisällä, ja kuin hauska ja hiljainen lämpymä oli asuinhuoneessa, niin hauskasti istuivat siskot molemmat hiljaa puhellen keskenänsä. Näpäykset ison seinäkellon heilurista ja puiden paukkina liedeltä kuuluivat korkeammalta kuin siskosten kanssapuhe. Ulkona vapaassa putoilivat pitkään ja verkallensa isot lumihöykäleet, jota vastaan olo huoneessa istuvaisille tuntui kuin kaksin hauskemmalta.