Martina kävi nyt kotiapäin raskain askelein, ja sydämessänsä kuului taas rivi:
Käyn mä ulos aamuhetkin,
Kaikki katsovat mua,
Silmäni on kyyneleissä,
Unoksiss' en unohda.
Kirkkoherran rouva oli taas palannut saliin, ja veli selitti nyt hänelle surkuttelemisensa, että yksi niin kaunis vaimo kuin Martina piti riutuman pois surussa ja köyhyydessä.
"Sinä mahdat uskoa," sanoi sisär, "että Martina nyt on varsin toisenmuotoinen, kuin vuotta jälkeen pojan syntymisen. Puhutaan että se oli Anna kuin sai hänen taas virkoomaan lausumisellansa melkein tainkaltaisella: että jos Martina antaisi muotonsa ja olentonsa sillä muotoa raueta, niin juoksuttaisi hän vettä niiden myllyihin, jotka väittivät Uotin tehneen siinä hyvin ettei nainut senkaltaista mahoa."
Näin jutellessa veljensä kanssa ja vaihetteeksi kuunnellessa hänen puhuvan, piti kirkkoherran rouva myös korvaa sisälle toiseen kammariin. Nyt havaitsi hän kirkkoherran nousneeksi; hän hyräili nuottia, jota ehtoolla ennen oli laulettu. Kirkkoherran rouva istui pianolle ja lauloi taas veljen kanssa:
"Onni, murhe tasatkaamme!"
Kirkkoherra tuli nyt sisään, iloisesti hymyten laulaville.
Maatessansa oli hän kuitenki mahtanut kuulla yhtä ja toista, sillä hän sanoi pian kyllä jotenkin yksivakaisesti:
"Liina sä, Martina oli äsken täällä. Minä saan pyytää, että se on niin kuin olen sanonut! Meidän huoneessa ei saa hän enään käydä ulos ja sisälle niinkuin ennen."
"Kuinka? Suoveri on toki muuten niin lempeä," vastasi Edvardi.