"Olkoon miten onkin hän surkuteltava," lausui kirkkoherra vissillä kovuudella, "mutta hän ei ole käyttänyt itseänsä oikein, ja pitää siis varttoman kärsivällisesti, siksikun taidetaan luottaa hänen parannukseensa." — "Edvardi!" keskeytti kirkkoherra, "annas minulle yksi sinun oivista sikarreistas!"
Tämä oli hyvän merkki. Edvardi täytti pyynnön, ja pian istuivat he taas kaikin kolmin ystävällisesti keskensä puhellen ympäri pyöreätä pöytää.
YHDEKSÄS LUKU.
Kosiokulku ja karkaaminen.
Siltalassa ei tiedetty mitään suloisista soinnoista, jaa, ei yhtään laulua ollunna kuultu siellä ylhäällä seitsemään vuoteen, se tahtoo sanoa hamasta siitä ajasta kuin Martina sen paikan jätti. Muuten elettiin isosti talossa, siellä keitettiin ja paistettiin alinomaa; mutta ei kenenkään köyhän ollut siitä hyvää, sillä äite Pentinpoika antoi ylijääneen ruuan ennen pahentua, kuin tahtoi siitä mitään poislahjoittaa. Itse asuinhuone näkyi kummalliselta siinä lumisessa maanpaikassa. Se oli yltäyli, ankaraa ilmaa vastaan, siellä ylhäällä, verhottu lastupeitteellä ja nämät lastut olivat sivutut erinomaisella tulipunaisella värillä. Jotta siellä kun asuttiin, oltiin useammassa kuin yhdessä päällekatsannossa kuin ylhäällä keskellä tulta.
Tänä aamuna oli meno erinomaisen kuuma siellä ylhäällä Siltalassa. Äite Pentinpoika oli ainakin ollut levoton ja kiusoittava, mutta sitte unettomuutta potevan oli hänen kiusoituksensa tullut melkein sietämättömäksi, ja käsittämätöntä oli, kuinka hän itse sitä taisi kestää.
Varhain tänä aamuna oli hän huutanut miehensä ja pojan tykönsä: "Minä olen terves, minä menen ulos, jos vaikka henkeni heityisi, sen parempi, ainoasti minä kerta saan asian selväksi ja päätetyksi. Menkäätte ulos molemmin, minä tahdon pukea itseni vienosti nyt. Tänä aamuna pitää kihlaus tapahtua Myllärin Elsan kanssa! Älä sinä seiso neuvottomana, poikani pieni! Ole iloinen sinä, että minä autan sinua; sillä muuten ei tästä tulisi yhtä eikä toista. Mutta katso! sen minä vannon, että jos ei muu kukaan taida Kello-Taavetille ja kaikelle joukolle näyttää mitä he ovat — niin taidan minä ja tahdon minä sen myös!"
Miehet molemmat täytyivät nyt mennä ulos ja pukea itsensä juhlavaatteisin. Äite Pentinpoika itse, vaikka ei ollut ajastaikaan käynyt ulkona talosta, näytti tänäin itsensä ripeäksi, kuin olisi ollut nuori neito. Iso reki ajettiin porrasten eteen, vällyt ja peitot pantiin siihen, ja vanhemmat Uotin kanssa lähtivät Heljemyllylle. Ratsastava viesti lähetettiin edelläpäin sanan kanssa. Myllyn herrasväki otti luonnollisesti suurin ihmein vastaan sen harvinaisen etsikon; Mylly-äite näytti itsensä erinomaisen sydämelliseksi, ja Elsan täytyi olla ystävällisen, ehkä itkeneilläki silmillä. Uoti antoi vietää itsensä tupaan, niinkuin ei olisi hänellä itsellä ollut laisinkaan tahtoa — ja samassa kuin ensimmäiset lumihöykäleet alkoivat pudota laaksoihin, lyötiin kättä. Uoti oli nyt ylkä. Se oli kuin ei hän itse olisi ollunna tarjonnut elävää kättä, sillä käsi oli kylmä ja kankea; mutta vielä hengettömämpi ja vileämpi oli se käsi, kuin hänelle annettiin. Se oli kuitenkin yksi kädenkiinitys, ja Uoti autteli neuvottomuudessa ja murehessa itseänsä, kuinka parhain taisi; hän joi syvissä siemenissä runsasta juomaa. Niin istuttiin nyt siellä ylhäällä kestin liki ehtoota. Isä Pentti ei ollut myöskään väsyvä syömään ja juomaan, missä hän istui, kaksi suurta koiraansa, yksi kummallaki puolella, heittäen niille tuotuostakin isot möhkäleet ravinnosta. Selvästi näkyi isä Pentillä olleen se ajatus, että ihminen juuri siinä oli paljon etevämpi elukoita, kuin taisi nauttia väkeviä tuopittain ja kannuttain. Usein silitti hän juodessansa nyt yhtä nyt toista koiraa päähän, ikään kuin olisi hän tahtonut sanoa heille: tämän pidätän minä itselleni. Uoti oli vaadittu pysähtämään kyökkiin morsiamensa luoksi, tämän laitellessa joulu-lökäriä. Ukot molemmat ryyppivät aina hupaisemmin, jota enämmin aika kului, ja vaimot naineet istuivat tämän kaiken alla ahkerassa kanssapuheessa. Koska ukkojen molempain puhe sattui Uotiin, ja kuinka piti saataman loppu Martinan kohdasta, sanoi Myllyn-isä hymyten: "nuoruus on huono tähän aikaan."
"Jaa, ei siinä kelvollisuutta," vahvisti ukko Pentti. "Tuossa on nyt Uoti, poikani, sen saman tyhmyyden tähden vaivannut itseänsä ja meitä lähes seitsemän ajastaikaa: Mekös olisimme niin tehneet nuoruudessamme: emme suinkaan!"
"Mepäs olimme iloiset kuin käki, ja teimme asian yhtä hupaiseksi ja lyhyeksi, kuin hänkin tavallisesti. Eläköön vanha ja iloinen elo! Maljaas vanha kukku!"