Ei saanut vastausta.
"Äite, äite!"
"Mikä nyt on? Mitä tahdot?"
"Äite, eiköhän ole jo päivä?"
"Sinä olet vallaton poika, sangen vallaton. Etkö taida suoda minulle yörauhaa? Minä olen kovin väsyksissä, ollut kolmin ottein metsässä tänään. Herätät minut vielä kerta, niin saan luvan käydä vitsan metsästä, ja sen teenki mielelläni. Hyvää yötä nyt! Makaa makeasti! Kuules, kello tornissa lyö kaksitoista."
Lapsi huokasi vielä kerran syvästi ja sanoi: "Hyvää yötä huomeneen asti!" kätkevä sitte hiljaa päänsä tyynyihin. — Se oli vähäinen pimeä kammio, ullakolla, missä tämä kanssapuhe pidettiin. Ruudut pikkaisen akkunan olivat jäässä, jotta kuun kirkas valo ulkoa ei taitanut tunkeuta sisään. Äite nousi nyt ylös ja kumartui lapseen. Poika makasi levollisesti ja syvästi, itse saattanut ei äite maata, ehkä kuinka nopeasti olisi rientänyt takaisin vuoteellensa ja kokenut ummistaa silmänsä. Äänehköön saneli hän itsellensä:
"Veisikö hän myös kotiin minun aviopuolisona — sen uskon kuitenki, kaiketinki, hän ei taida muka muuta, hänen täytyy — veisikö hän myös kotiin minun, — kuinka paljon eikö hän kuitenkin ole rikkonut sekä minua että lastani kohtaan? Vuodet eivät palaja! Ah, joka saisi elää ne uudestansa, ja paremmin! Jos kerran on horjahtanut, niin saa sitte kantaa kuormansa elinkauden, ei kukaan sitä purkaa. Olleeko tosi, mitä ihmiset sanovat, että nuorena olin niin iloinen? Mutta mitä se merkinnee, että lapsi kolmasti kysyi: eikö jo päivä? Mitä tuonee päivä myötänsä? — Ah, Uoti! Uoti! Etpä tiedä, mitä täydyn kärsiä, jos tietäisit, et sinäkään saisi maata…"
Virta, pytingin takana juokseva, oli jäässä, mutta yön hiljaisuudessa kuului veden kohina jääpeitteen alta.
Unettoman ajatukset seurasivat virran juoksua ylöspäin ja niinkuin virta, juostuansa laaksot ja rotkot, seisahtuu Helje-myllyllä, siksikun heti pauhaten putoo isolle vesipyörälle, niin pauhasivat ja pyörsivät unettomankin ajatukset yön synkeydessä. Siellä myllytuvassa asui se häijy neito, johon Uotin vanhemmat ovat luoneet silmänsä. Myllärin tytär Elsa on aina kuulunut olevan hyvä neito, ja kuitenki taisi hän käyttäitä niin häijysti… Mitäs tahdot myllärin Elsasta? Hän on sinulle viaton. Mutta hän — Uoti!… Unettoman kädet pusertuivat yhteen ja äänehköön sanoi hän hammas-salveesta:
"Taitaisiko hän osottaita uskottomaksi! Ei, hän ei taida; jos taitaisiki, niin minä en sitä kärsisi; minä menen sinne, kirkkoon, Juoseppini kanssa. Kuitenkin, ei! Minä en ota poikaa mukaani; minä menen yksin sinne; minä huudan kovasti: minä en salli sitä, minä olen hänen morsiamensa! ja niin tahdon nähdä, jos joku pappi tohtii hänen sitoa toiseen."