Virta juoksee taas tyyneesti ja hiljaa laakson tienoita. Muin siellä, muin täällä seisoo rannalla lehtipuu, mutta tuolla ja missä vuorilla kohoaa ylös tihku ja pitkärunkoinen hakometsä. Kohta putoo taas virta yli kivien rotkoihin; kohiseva ja nopea on juoksu. Tuossa näemme yhden merkki-kiven! "Nyt olemme jo kotona!" niin sanoi kerran Uoti tällä paikalla, josta kuitenki vielä oli hetki matkaa Siltalaan, missä Uoti Pentinpojan rikkaat vanhemmat asuivat. Se oli kaunis kesäpäivä — eilen oli jylistänyt ja salahmoinnut, jotta taidettiin uskoa ettei yhtään puuta metsässä ollut jäänynnä pystyyn. — Jaa, niin se on täällä ylhäällä, niin ulkona metsässä, niin sisällä huoneessa — usein on ryty ja melske, niinkuin särkyisi kaikki — ja päivänä sen perään on kuin ei olisi mitään tapahtunut. Kaunis oli kesäpäivä silloin; kaikissa noroissa juoksi vesi ja purot kiiruhtivat edespäin surinalla, niinkuin tieten, elettävänä heillä olevan ainoasti yhden päivän — ja päivänä jälkeen olevansa kuin eivät olleetkaan olisi. Linnut laulavat, ja neito, purolla sotkuva, täytyy myös laulaa; miksi ei hän laulaisi? on niin nuori vielä ja murheeton! Hän taitaa monta laulua, opituita isältä, joka niin somasti ja hyvin ymmärtää laulaa. Tuolla tulee useita miehiä myötä virtaa, sillä siinä on tarpeeksi vettä, hirsiä lautata. Katso, mikä sukkeluus! Tuossa tulee Uoti Pentinpoika, seisoen aarniolla puurungolla; runko käännäksen ympäri, mutta Uoti on tottunut, hän pysyy paikallansa ja pystyssä. Ja koska hän pääsee neidon kohdalle, laskee hän hirren menemään; itse lujittaa hän airon virran pohjaan, kohoaa sillä — ja yksin hyvin harppauksin hoippaa hän rannalle. Neito nauraa, nähdessänsä miehen väkevän, isoin vesisaappahin, häälyvän ilmassa; mutta sydän vapisee koska mies äkkiä seisoo edessänsä.
"Minä olen jo aikaa tahtonut sanon sinulle, kiitoksia" — virkkaa Uoti.
"Mistä sitte?"
"Siitä ettäs kestät äiteni tykönä!"
"Minä palvelen, saan palkkani ja täydyn jotakin sentähden kestää. Sinun äites, hänen on itse vaikea. Hän riitelee meidän kaikkien Herramme kanssa, että hän sallei veljes kuoliaaksi lyötää hakkauksen alla metsässä. Ämmä marisee Jumalaa ja koko mailmaa, ja siitä on hänellä itsellä pahin vaikeus."
Uoti katsoi neitoa suurin silmin. Änköittäen sanoi hän: — "Sinä — sinä olet — sinä …" Hänen nytkähytti kasvoissa; mutta juurikun aikoi pitkittää, kohotti hän keksin ja huusi: "Ettekö tahdo kulkea! pois te!"
Hän juoksee nyt jokeen, jotta vesi präiskyy kauas ympäri, ja hirret, yhteen rannan kierteesen päällyksyttäisin kokountuneet, syöksee hän taas väkevällä väellä ulos virran juovaan.
Martina katselee hämmästyksin hänen menoansa. Mitä tapahtuu Uotille? Hän katoo; neito kuulee hänen alaspäin virtaa huutelevan toisten lautta-miehien kanssa; senjälkeen tulee taas äänettömyys.
Monena viikkona ei puhu Uoti sanaakaan Martinalle, hän tuskin tervehtääkään. — Syksypuoleen syövät lehmät sonnin kanssa niitulla. Martina käy ohi niitun, alas mäkeä, vettä noutamaan lähteestä toiselta puolen; silloin näkee Martina, sonnin äkkiä kohottavan päänsä ja rupeevan juoksemaan. Näkyy kauniilta, kun raskas eläin hyppien juoksee lähespäin; mutta paimenpoika huutaa peljästyksestä: "varo Martina, sonni tahtoo puskea!"
Martina parkasee, kääntyy takaisin ja juoksee; mutta lankee. Hän kuulee jo sonnin nuhkimisen, kohta sen jälkeen kuuluu sen mylvinäki pitkin maata. Uoti on rientänyt paikalle, tarttunut sonnin sarviin ja pitänyt pään alaspäin taivutettuna, siksikun toiset miehet ovat ynnä apuun päässeet.