Martina on pelastettu, ja Uoti sanoo ainoasti: "Toisten, kun tulet kulkemaan ohi niitun, niin älä ota päähäs tuota punaista vaatetta!"
Uoti on verinen, ja Martina kysyy: "Jumalan nimessä, eihän ole sonni vahingoittanut sinua?"
"Älä huuda! ei se mitään ole; sonnin juoksi vähän verta kuonosta, ja siitä olen saanut minäki päälleni. Mene nyt ja nouda vettä!" Sitte kääntyi hän pois ja meni vähään lammikkoon pesemään itsensä.
Vasta siellä alhaalla lähteellä havaitsi Martina koko vaaran tästä seikasta; hän ymmärsi nyt, missä vaarassa oli pyörinyt ja kuinka Uoti oli hänen pelastanut. Hän itki, ja kyyneleet vuosivat myös kiitollisuudesta ja ihailemisesta sitä väkevää, hyväsydämellistä miestä kohtaan. Päivällisaterialla kuuli hän Uotin äiden, toruen, sanovan pojallensa: "Sinä mar olet yksinkertaisin, hyödyttömin itikka mailmassa; heittäyt hengenvaaraan, pelastaakses semmoisen tytön henkeä."
"Enpä tee niin enään," vastasi Uoti.
"Uskon kyllä sen," sanoi isä, leveästi nauraen. "Sitä et mar tee'kään toista kertaa: seisahduttaa sonnin sarvista ja päästä itse hengissä se on urostyö, josta koko pitäjä, luulen, saa pakista."
Uoti tervehti siitä hetkestä ystävällisesti Martinaa, vaan ei muuten puhellut mitään hänen kanssansa. Hän näkyi ainoasti tytyväiseksi siitä, että neito oli antanut hänelle tilaisuuden osoittaa varman näytteen siitä väkevyydestä, kuin on tehnyt Siltalan isännät mainittaviksi koko paikkakunnassa.
Yksi päivä seuraa toista! Vielä kerran seisoo Martina puron rannalla, ja äkkiä näkee hän Uotin kookkaan muodon edessänsä.
"Voitko hyvin?" kysyi hän tervehdykseksi. "En!" — tuli vastaukseksi — "minä tunnen vielä jäsenissäni kauhun silloiselta, ja sinua tulee minun kiittää hengestäni, niin kauan kuin minä"…
"Ei kestä puhua semmoista. Sonni ei ole oikeasti vihainen. Ei mikään eläin ole vihainen, ei hevoinen, sonni eikä koira, ellei niitä ensin härsytetä ja peljätetä… Mutta puhuakseni toista niin … niinkuin nyt on asia, niin ymmärrät kyllä, että minä tahtoisin sinulle sanoa, kuinka"…