Hän ei taitanut puhua paljoa, mutta hänen silmäinsä katsannossa, jonka heitti neitoon laskiessansa kätensä hänen olkapäällensä — siinä katsannossa makasi sorrettu, syvä, sisällinen helleys. Hän suuta antoi hänen silloin ensi kerran; ja kukaan ei olisi uskonut Uotin taitavan olla niin lempeän ja ystävällisen. Kuitenki tekee kipeätä, koska tarttuu hänen kaulaansa; Uoti ei ymmärrä sen tuntuvan kovalta; ja nauraaki somasti, koska Martina häntä siitä soimaa. Hän pyytää neitoa siis: "opeta sinä minua kuinka sen tekisin paremmin ja herkemmin! Asetu nyt tuohon puun pölkylle. Niin, jaa!"
Ja koska Martina nyt kiertää käsivartensa hänen kaulallensa, kantaa hän häntä ympäri niinkuin vähäistä lasta, ja kuitenkin on neito itse sekä suuri että kelvollinen.
He seisovat nyt rinnatuksin tammen alla, ja Martina katsoo ylöspäin lehtien keskitse, joihin auringon säteet vinoon lankeevat.
"Katso, tuommoista kaunista puuta!" sanoo hän.
"Ei suurin kelpaa", vastaa Uoti, "siinä on enimmiten oksia, ei sen pahempi runkoa lainkaan."
"En minä niin ajattele. Katsoa vaan, kuinka se nyt välkkyy kullalta ja vehreältä!"
"On oikein, puu on kaunis," sanoo Uoti, ja hänen silmänsä ovat niin lempeät, ja hänen vaurailla kasvoillansa leikitsevät väriseväiset auringon säteet. Ensi kerran näkyi hän oivaltavan, että puussa taidetaan muutaki katsella, ei ainoasti sen rakennusaineeksi kelvollisuutta.
Niin usein kuin Martina on ajatellut tätä hänen katsantoansa ylöspäin puuhun, on hän aina luullut kuin loistaisi se sama auringon säde ikuisesti ja ei koskaan sammuisi.
Tarttuen Martinaa käteen niinkuin vannoaksensa, sanoi Uoti: "puun annan minä seisoa sijallansa; sitä ei saa kukaan kantaa. Puu, sinä tulet myös häihin! Eli ei, seiso sijallas, saat kuulla kaunista hääsoitantoa. — Martina, lahjoita minulle jotakin."
"Minä olen köyhä, ei minulla mitään!"