"Ompa sinulla! minä näen jotakin, jonka tahtoisin saada. Tuon kiini neulotun rintatikan tuossa nimines; anna se minulle."
"Mieluisesti minun sydämeniki tahdon niin antaa sinulle!" Sen sanoen, ratkasi hän ulos paidasta sen hienomman rintatikan ja antoi sen Uotille.
"Minä en anna sinulle mitään, sanoi hän, mutta katso ympärilles, niin pitkälle kuin näet, kaikki ovat sinun!"
Tästä puheesta, kuinka rikas Uoti oli, ja kuinka köyhä Martina, tahtoi murhe voittaa neidon; mutta Uoti piti häntä kädestä, ja silloin ei mikään mailmassa ollut väkevämpi.
Se oli voittoisa, raivokas, kaiken unohtava rakkaus, kuin oli vallannut heidät molemmat. Pian seurasi sekä kurjuus että murhe.
Uoti lähetettiin ensi kerran eläessänsä hirtten asioissa pääkaupunkiin — ja hänen poisollessansa ajettiin Martina häpiällä ja pilkalla pois huonekunnasta…
Senkaltaiset olivat edesmenneet kuvat, onnelliset ja surkeat; ne vaelsivat taas ohi Martinan silmäin, missä hän unettomana makasi vähäisessä kammiossa, ullakolla.
Hän kätki silmänsä pään-alusiin. Kukko lauloi nyt kylässä merkiksi, että puoliyö oli ohitse.
"Se on Lauri Pietarinpojan kukko, kun niin lauloi. Lauri on hankkinut itsellensä yhden noista ulkomaalaisista kukoista. Kuinka leveästi ja karkeasti se lauloi; hauskemmalta kuuluu meidän kotomaalaisilta. Lauri on kuitenki hyvä ihminen, ja lasta kohtaan on hän niin sydämellisesti hyvä ja herttainen. Hän tarkoitti kai hyvää sanoessansa minulle: 'Martina, minun silmissäni olet sinä leski, ja oiva leski päälliseksi!' — Jaa, mutta minun mieheni elää kuitenki! — Minun tulee surkea sinua, Lauri! mutta en taida — en, en"…
Lepoa saamatta, odotti Martina päivää. Usein tuntui kuin olisi uni tahtonut armahtaa häntä; mutta tuskin oli hän sulkenut silmänsä, kuin taas vavahti horrosta. Hän oli kuulevanansa sen raivon äite Pentinpojan ja näkevänänsä hänen kolkat, pilkkaavaiset kasvonsa — ja äänehköön sanoi Martina itsellensä: "eikö jo päivä?"