TOINEN LUKU.
Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty.
Samana hetkenä, jona lapsi vähäisessä kammiossa oli häirinnyt äiden unen, istui pappilassa kolme henkeä pyöreän pöydän ympäri salissa. Siellä tuntui lämpöiseltä ja hupaiselta sisällä; lamppu pöydällä antoi suloisen valon, totto-valkean ääressä kihisi muutamia omenia, paistumassa, ja vesi vyöryi teekattilassa. Pöydän ympäri istuivat kirkkoherran rouva, hänen nuorin veljensä, maanviljeliä, ja kirkkoherra itse. Vaikka muuten erinomaisen kohtuullinen, näkyi kirkkoherra nyt, suoverinsa kunniaksi, juovan lasin karvaampaa, jaa, seuruun vuoksi polttelevanki. Kirkkoherra silmäili näkyvällä mielisuosiolla suoveriansa, ja rouva vilkasi tuo tuostakin ylös neulomukseltansa, jotta sisällisellä lempeydellä ikäänkuin paremmin mielehensä painaa veljen ja puolison rakastetut muodot.
"Siinä sinä teit oikein," kertoi kirkkoherra, ja hänen hienoinen, soikeain kasvojensa ylitse, kauniilla suulla, sinisillä silmillä ja korkealla, kupuralla otsalla loisti vielä selkeämpi näky sisällisestä mielisuosiosta, kuin tavallisesti. "Siinä sinä teit oikein, ettäs otit aikaa ja tulit meille, mutta," lisäsi hän hymyten, silmätessään pyssyä, ovensuu-nurkassa seisovaa, "sinun ampu-asees, luulen, ei tuota sinulle paljoa täälläpäin, ellet onnistu tavata sitä sutta, joka nykyjään tienoilla temmeltää."
"Minä en ole tullut ainoasti tervehtämään eli metsästämään," vastasi se nuorimies raikkaalla, heleällä äänellä, "minä toivoisin myös panna sydämellenne vanhempain pyynnön, että peräyttäisitte hakemuksenne Salomaan seurakuntaan, ja odottaisitte siksikun avonaisuus ilmestyy pääkaupungista."
"Pääkaupunkiin", vastasi kirkkoherra, "en tahdo milläkulla, ehkä kuinka halajaisin asua läsnä rakastetun vaimoni vanhempia. Käytöstapa pääkaupungissa ei kelpaa minulle. Se väärä vapamielisyys, kaikkiin suostuva, on minulle yhtä inhoittava, kuin tuo teeskelty omantunnon helleys, joka lakkaamatta etsii uusia lääke-pilettiä kipeän laumansa hoidossa. Minun mielestäni pitää kasvettaman ylös ja vanhennuttaman niiden ihmisten keralla, joissa jotakin toivotaan vaikuttaa. Minä siis en harrasta muuttelemisia — enkä olisikaan täältä pois hakenut, ellen olisi ruvennut havaitsemaan itseäni liian vanhaksi seikkoihin tässä seurakunnassa. Muuten tunnen itseni syvästi liikutetuksi raakuudesta ja aivotusta vääryydestä, jota luultavasti en voi estää. Mutta, ruvetkaamme nyt laulamaan!"
Hän nousi ylös ja, istuivat pianolle, alkoi alkusoiton lempinuottiinsa, jolla rouva ja veli harjaantunehin äänin sitte kahden ynnä lauloivat:
Onni, murhe tasatkaamme.
Oli kuin olisivat ystävät pusertaneet toinen toisensa kättä ja syleilleet toinen toistansa, yhä sen alla kuin ne molemmat äänet sointuvasti hengittivät nuottia helläsydämellistä.
Jo laulaessa oltiin kuulevinansa piiskan-näpäyksiä ulkoa. Nyt laulun tauottua antoi uusi piiskan-näpäys itsensä selvästi kuulua ulkona asuinhuoneen edustalla. Kirkkoherran rouva aukasi akkunan ja huusi ulos yön synkeydessä: "onko siellä kukaan?"