Nyt oltiin varsin ääneti huoneessa. Vähän hetken perästä alkoi Taavetti taas. "No, me täydymme uskoa sen. Ah, kunnian herr kirkkoherra, edellä teidän aikaa oli meillä yksi paimen, joka ei taitanut kärsiä meitä, emmekä me häntä. Olleeko mailmassa jotakuta kauheampaa? Kuinka taitavat jumalisuus ja rakkaus kasvaa ja menestyä siellä, missä sanansaarnaaja ei sovi sanankuuliainsa kanssa? Kuinka kauheasti, jos meillä vielä kerran niin tapahtuisi. Me tiedämme hyvin, meidän pitäjäässä löytyvän muutamia, jotka paljon loukkaavat kirkkoherramme jaloa sydäntä; mutta koska Herra Jumala olisi tahtonut säästää Sodoman, jos olisi kaupungissa löytynyt kaksikin hurskasta — taitaisitteko te, meidän sielunpaimenemme, jättää meidät ainoasti sentähden että seassamme löytyy kaksi, kentiesi kolme, oikein pahaa ihmistä?" Tässä vaikeni puhuja; mutta kun kirkkoherra ei mitään vastannut, pitkitti edellinen "Kunnian herr kirkkoherra, me emme tarvitse teille sanoa, kuinka olette liittyneet sydämihimme, ja meidän kylässä ei löydy miestä, vaimoa eikä lasta, joka ei rakasta ja kunnioita herr kirkkoherraa. Me toivotamme nyt, että teille kävisi hyvin, ja saisitte paremman oltavan uudessa paikassa! Viimeiseksi rukoilemma, että kunnian herr kirkkoherra tahtoisi kirjoittaa sisään hyvän sanan puolestamme ja toimittaa että saisimme tänne kelvollisen sielunpaimenen; emme pyydä että olisi niin hyvä kuin kunnian herr kirkkoherra, sillä semmoista olisi vaikeata saada, mutta me tahtoisimme vaan itsellemme yhtä kelpo miestä."
"Kiitoksia, kiitoksia!" lausui kirkkoherra, näkyvällä liikutuksella — "mitä minä voin asiassa vaikuttaa, sen mieluisesti teen."
"Pyydän anteeksi, kunnian herr kirkkoherra", välitti nyt kirkonisäntä Ollinen, "ukko Taavetti ei ole vielä sanonut teille mitä oikein toivoimme. Sillä niin me aivoimme rukoilla kunnian herr kirkkoherraa, ettei menisi pois meiltä. Sanoopa sananlasku: Kirkko pitää seisoa keskellä kylää, ja kunnian herr kirkkoherra hän on meidän kirkkomme saarnaaja!"
"Kiitoksia hyvät ystäväni; mutta minä en taida peräyttää hakemustani, jos tahtoisinki."
"Sitte saamme rukoilla kunnian herr kirkkoherralta anteeksi, että olemme vaivanneet", sanoi ukko Saarivaara, varsin kopeana sen ylitse että hänkin sai tilan jotakin lausua.
Ne kolme ukkoa kumarsivat nyt ja jättivät huoneen; kirkkoherran rouva seurasi heitä kohteliaasti portaalle, ja viivyttelevälle Taavetille sanoi hän: "Minun ei ole mitään osaa kirkkoherran päätöksessä; sentähden sopii vielä tulla meille ja puhua joku toinen päivä hänen kanssaan asiasta. Mieheni on tänäin vähän alakuloinen; äite Pentinpoika lähetti hänen peräänsä ja antoi hänen ajaa siellä sydän yönä vähimmättäkään aiheetta!"
"Niin olen kuullut," sanoi Taavetti, "niin suittavat he nyt kaikin istua siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja viettää kihlausta. Minä en ole tahtonut uskoa sitä; mutta nyt, koska meidän sielunpaimenemme tahtoo jättää meidät, uskon minä kaikki. Kihlaus ylhäällä myllytalossa ei pidä sentään mitään vaikuttaman, sillä me emme aivo myöntää hiuskarvaakaan."
Taavetti kumarsi sitte, ja kirkkoherran rouva palasi omaistensa luoksi. Täällä istuivat he taas kaikin kolmin ympäri pyöreätä pöytää, mutta kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Vähän hetken perästä keskeytettiin vaiti-olo kirkon kolmelta kellolta, jotka yhtä haavaa rupesivat soimaan joulujuhlalle. Kirkkoherran rouva sanoi nyt "Sentään tuleeki minun ikävä, koska en enään saa kuulla näitä kelloja!"
Kirkkoherra ei vastannut siihen; hän meni ääneti akkunan oheen istumaan ja siellä puhui hän äänehköön itseksensä: "Tottumisen voima on suuri ja vaikea on sitä särkeä. Kuitenki, koska päätökseni on kerran otettu ja kaikille tunnettu, olisi ei soveliasta peräytyä takaisin! — Liina", keskeytti hän äkkiä, "anna sytyttää kynttilä työhuoneeseni! Yhden hetken perästä, eli niille paikoin, tulen minä jälleen teidän tykönne!"
Kirkkoherra meni senjälkeen pitkällisin askelein kammariinsa.