"Mitä lajia?"
"Minun myöntymiseni on hänellä. Koska minä oikein ajattelen asiata, niin en minä oikein juuri koskaan ole sitä vastoin ollut. Minä olen vain antanut ämmäni vallita. Tiedätkös, minä olen juosnut ympäri täällä metsässä hyvin kauan, kuinka kauan, sitä en taida sanoa, no yhtä kaikki, se kirottu myllymäki on syy siihen. Katso, minä putosin tuolta ylhäältä, ja koska minä kierisin alas rotkoon ja luulin metsät ja vuoret mullertuvan perässäni musertamaan minun litteäksi kuin pannukakon — katso, silloin olin minä kuulevanani yhden lapsenäänen, huutavan: 'Isä! isä!' Nyt tiedän minä kuinka se oli ja kuka se huusi. Muuten en taida sanoa, kuinka se ääni kävi sydämelleni, ja minä lupasin silloin itsekseni, että jos vielä taidan asiassa jotakin tehdä, niin tahdon minä tehdä sen; kernaasti minun puolestani naikoon Uoti Martinan — minulla ei ole mitään sitä vastaan!"
"Vai niin! mutta se on myöhään sulkea häkkiä, linnun pois lennettyä. Minulla ei ole mitään iloa, mitään onnea enään, kun poika on poissa. Katso, joku aika oli, koska minä luulin, etten taitanut, Juosepin tähden, astua kunniallisten ihmisten eteen — ja nyt olen minä valmis siirtymään mailmasta Juosepin tähden. Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!" luikahti Taavetti kyyneleiltä hämmenetyllä ja vapisevalla äänellä.
"Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!" räjähytti nyt Pentti äänellä, niin väkevällä, että pauhasi metsä. Ukko Taavetti vavahti ja katsahti ylös erinomaisella hämmästyksellä, ikään kuin olisivat erehtyneet, ja ettei se mahdollisesti taitanut olla Pentti Pentinpoika, joka niin huusi hänen sivullansa. Taavetti, joka vasten annettuja käskyjä oli kulkenut yksinänsä, sai nyt myös kumppanin — ja kunka kumppanin!…
Kaukana kuului vielä torven tyyttäyksiä, vuorten kajauksilta moninkerrottuja; lyhdyt ja soitot vilkuttivat siellä ja täällä kuin pienet pisteet, ja koirat haukkuivat erinäisillä tavoin — molempain ukkojen, Taavetin ja Pentin, rauhallisesti kävellessä ynnä, ikään kuin tottunetten jo lapsuudesta ottamaan toinen toisensa keralla tasaisia askeleita. Vihdoin näkivät he valon etäältä; valo enäni kirkkaudessa; se seisoi alallansa, se tuli eräästä isommasta, valaistusta huoneesta.
Ukot molemmat kulkivat — kahtalaisessaki jos niin sopii sanoa tarkoituksessa — edespäin valoa kohden.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi.
Taavetin ahtaassa tuvassa valtasi nyt liike ja levottomuus. Ihmisiä kävi joukottain sisälle ja ulos; moni ei sulkenut oveakaan; mutta Taavetin vaimo kiiruhti silloin aina ääneti ja hiljaa vetämään sen kiini. Kaikki tulevaiset toivat myötänsä isot kokoukset lunta, jotta permanto pian olisi muuttunut isoksi lammikoksi ellei Taavetin vaimo aina välistä olisi hiipinyt esiin yhä levittämään uusia ryysyjä permannolle, joista hän alati kiersi veden isoon paljuun kyökissä.
Ne monet tulevaiset ja meneväiset muuttivat kammarin kuin vahtihuoneeksi — ja Anna, tottumaton muuhun kuin puhtauteen ja vienouteen, siirsi nyt niin liki puoleensa kuin mahdollinen oli pallin, jotta ei joku etsiväisistä olisi saanut siitä niin rahtuakaan osaa.