"Niin, olet vihdoinki käsissäni!" sanoi ääni, ja nyt kohottihen yli sen makaavan yksi kuva, joka sanoi: "Sinun pitää kuoleman! Sinä olet tappanut minun lapseni lapsen, hyljännyt sen, syösnyt sen onnettomuuteen!"
"Kuinka? Mitä lajia? Kukas olet?"
"No, niin! ennenkuin minä tapan sinun kirveelläni, pitää sinun saaman tietää, kuka minä olen. Minua kutsutaan Kello-Taavetiksi. Nyt, nyt täytyy sinun kuolla!"
Ukko Pentti palasi nyt heti kohta sekä voimiinsa että malttiinsa. Taistelu oli lyhyt, ja pian makasi Taavetti maassa, ja ylitse hänen kohottihen Pentti kirveellä, kaatuneen kädestä pois väännetyllä.
"Näetkö sä!" sanoi Pentti riemuiten, "nyt olen minä, ku taidan tappaa sinun!"
"Tee se!" huusi Taavetti epäilyksissään, "ulosjuurita koko suku; minun
Juoseppini olet sinä tappanut, tapa nyt minäkin!"
"Nouse ylös! minä en tahdo sinulle mitään pahaa!" vastasi Pentti. "Minä en tiedä," sanoi hän taas, "kuinka on laita! Olenko minä hassu ja sinä vimmattu ja koko mailma hullupäinen? Kuinka sinä olet tänne tullut? Mikä meno täällä metsässä?"
Taavetti alkoi nyt lyhyesti kertomaan Juosepin katoamista, mutta pian keskeytti hän herjaus-sanoilla vasten Penttiä ja hänen vaimoansa.
"Sinä kova, häijy ihminen, nosta pääs ylös niin korkealle kuin tahdot, helvetin portit ovat tarpeeksi korkeat sinua sisälle laskemaan, tarvitsemattas kumartaa itseäs!" — semmoiset olivat Taavetin loppusanat.
"Herjaa sinä minkä tahdot," vastasi Pentti, "minä olen väkevä. Mutta kuules mitä minä sanon sinulle. Sinä näet, vaatia ei taida kukaan minua, ei kukaan mailmassa taida minua vaatia, ja kuitenki tahdon minä sanoa sinulle jotakin. Lupausta, sitä ei tarvitse minun pitää: yksikään ihminen ei ole sitä kuullut, ja tuo raivo jahti on yhtäkaikki; se on taika-uskoisuus, näen minä. Mutta maltas nyt mitä minä sanon sinulle. Ei se liikuta ketään, ei sinuakaan, koska ja missä ja kenelle minä olen antanut sen lupauksen. Tämä on minun metsäni, täällä olen minä herra, ja jos minä löydän sinua täällä kirves kädessä, taidan minä antaa sitoa sinun ja köyttää sinun, jos koetat karata — jos mä tahdon. Vaan se ollut ei kaikkea tuota kuin tahdoin sanoa — ei, kuules! minä tahdoin sanoa: kukaan ei taida vaatia minua, mutta minä tahdon, ja sentähden pysyy se siinä, ja katso, tässä on minun käteni sen päälle, jos lapsi vielä elää, jos me löydämme sen, minulle yhtä elävänä eli kuolleena — tuossa on käteni sen päälle: minulla ei ole mitään sitä vastaan."