Kiiruusti kävi nyt edespäin, ikään kuin olisi Tapio itse metsästänyt, joukko miehiä soitoilla ja lyhdyillä, rajuilla huudoilla, ruoskan roiskeilla ja kulkusten helinällä, sekä parvi koiria, kaikki haukkuen erinäisiltä tahoilta. Kohteliko kaksi hakiaa yhden toisen parin, eivät he tunteneet toinen toistansa, sillä lumipyry oli heidät kaikki muuttanut kulkevaisiksi lumiäijiksi. Pimeys, vajaavaisesti valaistu siellä ja täällä soitoilta ja lyhtyvaloilta, teki kaiken tämän erinomaisen kummalliseksi, jotta ihmisille näytti kuin olisivat metsät ja vuoret imehdelleet tätä yötistä tunkua heidän maillensa…
"Katso tuota kuinka rakas hän oli koko kylälle", sanoi Martina Uotille — ja nyt kertoi hän, kuinka poika, menneenä yönä, oli hänen kolmasti herättänyt, ja kuinka varhain aamulla oli kysynyt: Mitä tietä isä aikoo tulla? Äite soimasi nyt itseänsä kovasti siitä, että oli taitanut kuunnella Annan kehoitusta pojan pois lähettämiseen. "Minun olisi pitänyt kuitenkin aavistaa, että päivä oli tuova kauhean onnettomuuden", sanoi hän lopuksi vaikeroiten.
Uoti tunsihen syvästi murheelliseksi; hän ei tietänyt mitä hänen piti sanoman — ja vielä kauheampaa oli tämä kaikki mielestänsä, koska hän ajatteli niitä odottavaisia ylhäällä Heljemyllyllä ja sitä huonoa työtä, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi kädenantamisella.
Äkisti kuului riemuhuuto. "Mitä se on? Mikä? Jumalan kiitos, he ovat varmaan löytäneet hänen! Missä? Missä on hän?"
Vihdoin tuli kylänseppä Uotin ja Martinan tykö? "Tuossa on jo lakki," sanoi hän heille, "nyt löydämme hänen kohta!"
Martina vastaan otti lakin, lumesta läpikastuneen, ja hänen kyyneleensä vuosivat kuumina sen päälle. "Ah, voi! nyt on hän lakitonna, ja jos hän vielä elää, tulee hänen päänsä varsin turmiolle paljosta lumesta!"
Martina sivui käsin yli kasvojensa, ja tirkisti sanantuojan eriskummallista näköä. Seppä ei ollut ehtinynnä pesemään pois nokea kasvoistansa ja nyt oli lumi niille piirustanut ihmeellisiä kuvia — ja isosta parrasta, muuttuneesta suureksi lumipalloksi, pilkutti muutamia yksinäisiä, tulipunaisia hiuskarvoja…
Raju jahti kulki edespäin läpi metsän — ja metsässä oli yksi mies, näkevä sen elävin silmin. Vaaja-Pentti, ajanut poikaansa Uotia takaa, oli astunut paitsi ja kierinnyt alas yhteen rotkoon laaksossa, puron rannalla. Siellä alhaalla selkeni hän äkkiä, iloitseva päästyänsä ainoasti muutamilla naarmoilla. Tietämätön pimeydessä, kävikö ylös eli alaspäin virtaa, pitkitti kuitenkin ukko kulkuansa löytääkseen jonkun paikan, mistä oli vähemmin vaikea ylösnousta äkkiselle äyräälle. Silloin luuli hän löytäneensä paremman tien ja nyt alkoi hän kiivetä ylöspäin. Lämmin ja raskautettu lumelta, usein jalan sijatta liukahtava takaperin, ollut ei Pentti kuitenkaan perään antava. Viimein seisoi hän jälleen sangen oikein mäen kukkulalla. Hän käveli nyt tietä edespäin; silloin sattui hänen jalkansa johonkuhun pimeässä, ja tietämättä minkätähden kumarsi hän alaspäin … se oli yksi piippu ja sen erinomaisesti muokatusta puupesästä tunsi hän Uotin piipun. Ukko mietiskeli nyt hetken ja kääntelihen monille tahoille, havaitaksensa pojan jälkiä; mutta lumi oli ne kaikki varsin peittoon lakaisnut. Ukko tuli nyt levottomaksi; sillä hän ei ollut varma, jos piti mennä tietä oikealle tahi tietä vasemmalle. Hän kävi jonkun askeleen tietä oikealle, heti pysähtyi hän kuitenki taas, kävi takaperin ja kääntyi vasemmalle. Tällä muotoa edestakaisin kävellessänsä, ikään kuin vietelty metsänhaltialta, seisahti hän äkkiä, niinkuin naulattu. Kuules kuinka pauhaa metsässä: ruoskat roikaavat, jahtitorvi soi, koirat haukkuvat! Mitä se on? Ah, voi! se on se raivo jahti! Kuules kuinka humisee metsä! mikä koirien haukunta! — mikä kirkuna tuhannen tuhansilta hengenääniltä! Tapio itse hiirenkarvaisella ruunallansa ratsastaa eellä sen verettömän joukon, ja se kuolevainen, ku seisoo tiellä, muutetaan heti tuhvaksi. — Syvyys kaikin kauhistuksinensa ympäri piiritti ukkoraukan. Hän, joka niin usein oli väittänyt, että aaveet ja velhot olivat ainoasti lastenjuttuja, ja kernaasti ylpeillyt pelkäämättömyydestä vasten kaikellaista noituutta ja taitausta — tunsi nyt semmoisen kauhun sydämessänsä, että hiukset pöyhistyivät päässä. Joukko lähestyy! varo itseäs; sinä rangaistaan epäuskos tähden! Ukko otti nyt väkevän harppauksen ulos tieltä metsään, paetaksensa kuolemata ja antaaksensa joukon ohitse kulkea. Niin makasi hän nyt ja kuuli sanomattomalla kauhulla sen raivon jahdin lähemmä ryntäävän. Ukko kuoputti käsin lunta, saadaksensa pitää kiini jostakusta puunjuuresta jäätyneen maan päällä… Varo itseäs! Pidä lujemmin kiini! Tulet muuten temmatuksi ylös ilmaan, sitte pudotessa särkyväksi ja murentuvaksi. — Raivon jahdin hengenäänissä oli myös yksi lapsenääni, joka huusi sille muinen väkevälle, nyt särjetylle ukolle: "Tämä hän on sinun metsäs, eikö tosi! Mutta, näet sä, et sinä itse, eivätkä sinun metsänvahtis taida estää sitä raivoa jahtia täällä edespäin kulkemasta! Tunnetkos minua!"
Niinkuin se kylmä lumi suli ukon henkityksestä, missä hän makasi kasvot maata päin, tunsi hän mielestänsä myös kuin olisi jotakin sulanut hänen sydämessänsä — ja piiritetty kuoleman kauhulta, huusi hän sisälle lumikuoppaan: "Juoseppi!" niinkuin olisi se ollut joku muoto lunastamaan häntä itseä pimeyden valloilta. "Minä vannon sen!" lisäsi hän, niinkuin kumotaksensa kaiken epäilyksen ja väitteen. Vähän malttanut, nosti ukko päänsä ja kuunteli. Metsässä pauhasi vielä, vaan ei niin kovin… Äkkiä meni ukko taas tainnoksiin kauhusta: joku tarttui häntä niskaan — se oli yksi peikko joka tahtoi rikki musertaa hänen — yksi ihmis-susi, joka oli lyönyt häneen terävät kyntensä. Yksi ääni kysyi: "kuka sinä olet?"
"Minä — minä olen Pentti Pentinpoika, yksi suuri ja viheliäinen syntinen…! Armoa — ole laupias ja päästä minä irti!"