"Jos Juoseppini on kuollut, en tahdo minäkään enämpi elää; minulla ei ole mitään minkätähden eläisin."
"Vai niin! se on merkillistä! Minä uskoin muuten, sinun minunki perääni vähän kysyvän."
"Ah, miksi riitelet minun kanssani?"
Kauan kävelivät he nyt ääneti edespäin. Mutta äkkiä pysähtyi Martina ja, tarttunut kovin kiini Uotin käsivarteen, huusi: "O, näetkö sä kalliota! Siellä tahdoin minä tappaa itseni ja lapsen ennenkuin se oli tullut mailmaan. Juoseppi makaa nyt kukatiesi vaan joku askele siitä kuoliaaksi paleltuneena, ja minä elän. Minkätähden en minä kuole? Sano minulle: minkätähden minä eläisin, koska sen viattoman lapsiraukan täytyi kuolla."
"Rauhoitu, älä mietiskele!" keskeytti Uoti. Mutta Martina vastasi häntä, huulta purren: "Jaa, te miehet, te olette häijyt, häijymmät meitä! Isä, hän taitaa kieltää lapsensa ja käydä sen ohitse; mutta äite, hän ei tee niin, hän ei taida, ei tahdo sitä tehdä. Sinä olet häijy!"
"Minkätähden sinä soimaat minua sillä muotoa?"
"Enpä minä sinua soimaa. — Enkö minä saa vaikeroita?"
"Rauhoitu vähäisen! Tästä päivästä saa loppunsa kaikki häijyys!"
"Minkätähden sinä puhut häijyydestä? Minkätähden riitelet kanssani?"
"Minä en tahdo enään puhua yhtä sanaa — minä vaan pyydän sinun rauhoittumaan. Ota käsivarteeni ja pidä kiini minusta! Niin — pitkittäkäämme nyt kulkua."